Mä olen antanut monen asian muuttua viime vuoden aikana, ja hyvä niin. Muutoksiin pystyy itse vaikuttamaan omilla valinnoillaan. Päätin yrittää jatkaa koulua ja selviytyä siitä. Sain työpaikan. Päätin alkaa huolehtimaan itsestäni, jotta jaksaisin tehdä työtä, mitä haluan tehdä. Aloin syömään säännöllisemmin ja terveellisemmin ja alkoholi jäi pikku hiljaa pois. Päätin nukkua enemmän, tämän kanssa on kyllä vielä tekemistä... Tiedostin, että hullu pelkäämiseni, siitä että mieheni jättää/pettää mua, ei auta mitään. Koska jos hän niin tekee, en mä voi sitä mitenkään estää, sitten käy niin kuin käy. Se riskihän rakastumisessa on vaan otettava, no can do. Ja kaikki nämä valinnat on muuttaneet mua ja mun elämää, parempaan päin. Ei tää vieläkään ruusuilla tanssimista oo, mutta valoa on tunnelin päässä.

Moni asia on muuttunut vuodessa. Onneksi parempaan suuntaan. Käyn töissä ja koulussa ja yritän jotenkin pärjätä. Työsoppari on ainakin vuodeksi eteenpäin ja koulusta pitäisi valmistua kesällä, jos kaikki menee hyvin. Muutettiin lähemmäs mun duunipaikkaakin, ja työmatka on nyt 10km, kun ennen oli 70km. Kaikki on oikeastaan aika hyvin. Selviydyn jokapäiväisestä elämästä jotenkuten, mutta selviydyn kuitenkin. Ja kykenen käymään töissä. Fyysisistä kivuista huolimatta. Mun täytyy vaan silti olla koko ajan tarkkana, et muistan syödä riittävän usein ja nukkua.. Ei voi jaksaa, eikä pidäkkään jaksaa, jos nukkuu 5h/vrk ja syö 2x/vrk.. Etenkin kun työ on fyysisesti erittäin raskasta. Tän asian kanssa kamppailen joka päivä, mutta pikku hiljaa mennään parempaan päin. Alkoholin käyttökin on jäänyt melkeinpä kokonaan pois. Uutena vuotena join ja olin kännissä, ja taas muistin, että eipä siinä mitään hauskaa ole. Rahaa palaa ja seuraavana päivänä hirveä olo. Illalla oli joo ihan hauskaa, mutta en tosiaan vois enää palata siihen, et juon joka vkl.. Onneksi. 

Olen laihtunut viimeisen 5kk aikana 20kg ja se on tietenkin piristänyt mieltä ja ehkä vähän itsetuntoakin parantanut. Ainakin hetkittäin. Nyt vaan tuntuu siltä, että tää täydellisyyden tavoittelu omaa vartaloaan kohtaan, on ihan huipussaan, hetkittäin. Vuorokaudesta loppuu jo nyt tunnit kesken ja silti koen huonoa omaa tuntoa, kun en jaksa/ehdi käydä salilla ja erikseen lenkillä. En vaan ota huomioon sitä, että töissäni kävelen jo ensimmäisen 1,5h aikana 6km.. Ja muutenkin liikun tietysti koko ajan. Mutta kun pitäisi laihtua vielä lisää, ehtiä salille, ettei olis tällänen läskiperse ja no, tisseihin tarvitsisi kyllä rahaa, että ne sais muokattua.. Kuppikoko on pienentynyt 3 kokoa, kun laihtui, että joo. jeejee. Ja kaikki nämä muutokset pitää tehdä vain sen takia, että mä kelpaan. En vaan voi kelvata kenellekään tän näköisenä. Kyllähän mun mies varmasti mielummin katselisi naista, joka olis laiha, isot tissit ja hyvä perse... Mutta kun ei oo mitään näistä, niin silloin hänellä on syy jättää mut hetkenä minä hyvänsä.. Jep, nyt kun tätä kirjoitan, niin kyllähän mä järjellä ajateltuna tiedän, ettei se ehkä ihan näin mene. Mutta se "tunnemieli" kaappaa mut hyvin nopeasti valtaansa...

Vaikka oon laihtunut sen 20kg, mä en ole tyytyväinen. Saan kyllä kommentteja laihtumisestani kavereilta ja etenkin niiltä, jotka ei oo mua vähään aikaan nähneet. "vähäks sä oot laihtunut" jne... Itse vaan nään itsessäni pelkkiä virheitä ja läskiä. Moni on sanonut, että älä nyt enää laihduta.. Tosin, en mä oo kyllä päivääkään laihduttanut, muuttanut vaan ruokailua säännöllisemmäksi ja terveellisemmäksi ja jättänyt alkoholin lähes kokonaan pois. Nyt vaan alkaa kiehtoa se laihdutus ja entiset anoreksia aikojen ajatukset tulvii päähän.. Kun mikään ei riitä. Oon alkanut käymään vaa'alla, ennen kun aion syödä jotain tiettyä ruokaa. Ja vaaka kertoo, saanko syödä sitä vai en.

Hohhoijaa, alkaa jo ahdistaa taas tätä kirjoittaessa. Miksi ei voi koskaan olla tyytyväinen itseensä? Aina pitää vaatia itseltään mahdottomia ja stressata itsensä hengiltä.. Nyt olen kuumeessa, luultavasti siksi, että elimistö koittaa vähän jarruttaa tahtia. Oon vetänyt taas niillä 5-6h yöunilla liian pitkään. Lääkäri epäilee vatsahaavaa ja mulla on todella kovia mahakipuja ja buranaa on käsketty siihen syömään (ja sehän vaan pahentaa asiaa). Selkäkin on suhteellisen rikki, ollut jo vuosia, ehkä liian nuorena aloittanut liian rankan työn... Aamuisin on helvetillistä nivelsärkyä.. Rinnasta pistää vähän väliä.. Ja en ole edes kolmekymppinen vielä. Välillä mietin, että mitä tää on kymmenen vuoden päästä, kun jo nyt kivut ja vaivat on kuin 70-vuotiaalla...

No, jokatapauksessa elämä on vähän tasaantunut ja selviän arjesta. Pitäisi vaan oppia olemaan stressaamatta turhista asioista ja ottamaan joskus rennostikin.. Se on ehkä suurin haaste tälle vuodelle. Toivon kuitenkin jokaiselle entistä parempaa Uutta Vuotta, kaikki järjestyy, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin :) 

 

Kuinka paljon mä kaipaisin sitä, että mieheni ottaisi mut syliin ja olis vaan, kun mulla on paha olla. Kaipaan niin helvetisti sitä, että joku olis vaan lähellä ja pitäis musta kiinni. Ja ainoa, kenet edes päästän niin lähelle itseäni, on mieheni. Rakastan häntä niin paljon.

Ymmärrän, ettei hän mua jaksa kuunnella, kun jutut on aina samoja. Mutta ne on mua, ne on mun ajatuksia. Mulle ei tunnu riittävän, että joskus sanoo, että mä kelpaan ja olen kaunis jne.. Joka päivä mä haukun itseäni jollain tapaa. Joskus vähemmän, joskus enemmän. Ja sitten tulee hetkiä, kun romahdan ja ne kaikki hetkelliset ajatukset kaatuu niskaan. Mä en kelpaa, mä olen läski, mä olen ruma, mä en ole seksikäs. Ja kuinka ne muut on. Mä haluaisin olla kaikkea sitä. Tuntea itseni halutuksi, rakastetuksi, seksikkääksi... Enkä ole ansainnut läheisyyttä, sen olen ymmärtänyt. Jos olisin laiha ja täydellinen, mua halattaisiin ja kuunneltaisiin, kun on paha olla. Mua lohdutettaisiin ja saisin vaan olla toisen lähellä.

Nämä on mun ajatuksia. Ja synkimpinä hetkinä mä todella uskon joka sanan, mitä pääni mulle tuottaa, vanhasta muistista. Toivoisin niin, että rakastamani ihminen näyttäisi niinä hetkinä rakastavansa mua ja herättäisi mut todellisuuteen, sanoisi niitä sanoja, mitä joskus harvoin sanoo. Vaikken niitä ole ansainnut.

On raastavaa, kun maailmassa ei ole ketään muuta, keneltä haluaisin "lohdutusta", kenelle voisin puhua, kenen haluaisin halaavan mua... Olen lapsellinen, mutta en vaan kestä yksinäisyyttä. Enkä tunnu tottuvan siihen ikinä. Kun mies on viikonloppuisin veljellään yö myöhään, mä valvon aina. Mä saatan olla kuoleman väsynyt, mutten vaan pysty nukkumaan. Pelkään. Pelkään enemmän kuin mitään muuta, että jään yksin. Että mun sydän särjetään, kun olen antanut sen toisen käsiin. Kaikki tai ei mitään, ja rakastuessani mieheeni, valitsin kaiken. Annan itsestäni kaiken hänelle ja toivon, ettei hän satuta mua.

  Yksinäisyyden pelko johtuu varmaan lapsuudesta. En ihan tosissaan muista, että mua olisi vanhemmat halanneet tai tulleet lohduttamaan, jos mulla oli paha mieli jostain. Jos menin huoneeseeni, kukaan ei seurannut perässä. Kun äiti ja isä lähtivät reissuun ja jäin veljeni kanssa mummolle, sain kohtauksen ja roikuin äidissäni kiinni ja huusin vaan, että älä jätä mua. Olin alle kouluikäinen. Koulussa mua kiusattiin, kun olin läski (nykyään mielestäni normaali painoinen lapsi) ja mulla oli silmälasit. Muistan, että itkin välitunnit koulun rappujen takana. Kyllä mun vanhemmat mua rakastaa, mutten ole lapsenakaan kokenut olevani rakastettu. En ole saanut lohdutusta, kun sitä olisin tarvinnut. Ja siksi kaipaan ja haaveilen siitä vieläkin. 

 Kai mä olen syntynyt hulluksi, mutta välillä alkaa olla vaikea elää itseni kanssa. Pelkään rakkautta. Rakastan liikaa. En halua jäädä yksin. En halua menettää ihmistä, joka on muuttanut mun elämän. Joka on ensimmäinen ihminen, kenelle uskallan puhua tunteistani ja kenet päästän lähelleni. 

Mun elämässä parhainta on, kun saan nukahtaa mieheni viereen ja herätä hänen vierestään. Rakastan sitä, kun hän katsoo mua silmiin ja hymyilee, rakastan, kun hän pitää mua lähellään, silittää mun hiuksia, sanoo ihania asioita, saa mut nauramaan... Hänen kanssa mun on hyvä olla. Mua vaan pelottaa tuntea näin. Mä oon menettänyt mun sydämmen kokonaan. Ei ole paluuta entiseen. Hän voi käyttää sitä miten haluaa, koska mä vaan niin palavasti rakastan. Olen sen hänelle kertonut ja toivon, ettei mua enää käytettäisi hyväksi. Mua on ihan liian helppo käyttää hyväksi. Huono itsetunto ajaa mut väkisinkin tilanteisiin, missä haluan vaan miellyttää toista. Tunnen koko ajan, etten kelpaa, jos en ole täydellinen. 

ja joo, itsesääli taas huipussaan.....

miksi sen toisen pitää olla niin paljon kauniimpi, laihempi ja parempi? se on aivan erilainen kuin mä. ja mä en vaan tule riittämään, siihen toiseen verrattuna... olisin vaan kerrankin halunnut, että mua arvostettaisiin...

miksi mä haaveilen kaikesta sellaisesta, mikä ei toteudu. miksi pitää elätellä toivoa, kun ei sitä ole. kai se on se rakkaus. saa haaveilemaan ja toivomaan.. oon vaan taas ollut liian luottavainen, halunnut uskoa, että tää mies ei mua satuta, tää välittää, rakastaa ja kuuntelee mua ja käyttäytyy myös sen mukaisesti. 

miksi mä annan itsestäni kaiken toiselle, suorastaan palvon toista, kun ei sama tapahdu toisinpäin. no siksi, että mä rakastan. olis paljon helpompaa, kun ei välittäis kenestäkään, kun kaikki olis ihan sama ja ei olisi tunteita... 

tää on vaan niin hankalaa, kun jokainen kosketus ja jokainen yhdessä oltu yö saa mut rakastamaan enemmän ja enemmän. ja kuinka paljon haluaisinkaan uskoa niitä sanoja, vaikka tiedän ettei ne oo totta, tiedän, että ne on tarkoitettu sille toiselle. en vaan haluaisi uskoa sitä, en vaan halua. 

ei pitäisi antaa itsestään kaikkea toiselle ja rakastaa näin helvetin paljon, koska sitten kun sattuu, niin sattuu aivan helvetisti.

mä jo luulin, et oisin päässy eroon kaikesta säälittävästä toiminnasta, mut paskat. kai se vaan on niin, että kun aina ja koko ajan sä ajattelet kaikkia muita paitsi itseäsi ja laitat aina muut etusijalle, niin välillä on vaan pakko olla vähän itsekäs ja ajatella vain itseään. eli sitä, että haluan vittu kuolla. mä haluun luovuttaa, en mä selviä tän sairaan pääni kanssa enää sekunttiakaan... en vaan jaksa.

en voi muuta ajatella, ku kuinka täydellisiä mieheni exät/panot on ja kuinka sillä olis kyllä kysyntää, ku mut vaa jättää. en vaan keksi yhtäkään syytä miksi se olis mun kaa, kun ei mussa vittu oo mitään hyvää. en vittu muuta ku paskaa saa aikaseks, ois vaan niiiiiiiiiiin paljon parempi ku mua ei täällä edes olisi. kaikki olis onnellisempia. 

vihaan itseäni. 

nyt kun se tuola liikkuu, niin toivon turhaan, että se tulis mun luokse... kuuntelemalla kuuntelen pienintäkin ääntä, että josko se nyt tulis... ärsyttävää, kun tiedän ettei se tuu, ehkä aamuyöstä, jos silloinkaan... ja mua taas alkaa ahdistamaan kun pitää mennä yksin nukkumaan. se on vaan se paniikki siitä, että kun heräät keskellä yötä ja toinen ei oo missään... vaikkei niin tapahdu, niin pelkään silti, sille en ole vielä pystynyt tekemään mitään.. ja oonhan mä aikuinen ihminen, kyllä mun pitää osata nukkua yksin. niin pitäisi... mutten osaa, ahdistun, pelkään... ja kun ahdistun tarpeeksi, ei edes unilääkkeet auta mua nukahtamaan, tai pitämään unessa... huoh.... 

tää on taas tätä... kun mulle todella rakkaalla ihmisellä on huono olla/hän on masentunut, yritän tehdä kaikkeni, että hän piristyisi... ai niin, yritin mä saada häntä kauppaan tai ees koiraa viemään ulos mun kanssa... leffaanki oltiin suunniteltu menevämme... ehkä pitäisi vaan tajuta antaa hänen olla rauhassa ja pelata... mutta samalla tietty itse toivoisin itselleni piristystä, eli, että saisin viettää hänen kanssaan aikaa... kahdenkeskistä.. aina kuvittelen, että jos oikein kovasti yritän koko päivän tehdä hänen mielikseen ja antaa hänen pelata yms rauhassa, niin josko sit illalla ennen nukkumaanmenoa olisi hetki kahdestaan/mulle aikaa... kun se ois mulle tärkeää ja auttais mua jaksamaan...

no, itsepähän olen tälläinen, rakkaimmat menee aina itseni edelle... ja taas pohdin tätä mun rakastamista. oon itseasiassa jo ihan kakarana ollut hyvin omistushaluinen mulle rakkaista eläimistä/kavereista/ja nyt myöhemmin miehistä. muistan, että hevosestakin oon ollut ns."mustasukkainen", jos joku muu ratsasti sillä hevosella ja se meni paremmin kuin mulla... tää helpotti vasta, kun sain omakseni kyseisen hevosen. silloin ei haitannut, vaikka muut sillä ratsastivat, olihan se kuitenkin mun ja sitä ei kukaan multa voinut viedä. oon kyllä sit myös tehnyt kaikkeni rakkaiden eläimen/ihmisten eteen. kun oikein rakastan jotain, mä teen ihan kaikkeni, että rakkauden kohteellani olisi asiat hyvin ja hän olisi iloinen ja onnellinen. mä laitan rakkaimpani aina itseni edelle. "tee toiselle, niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän", tätä mä hyvin pitkälti noudatan rakkaimmille ja läheisimmille ihmisille... tosin, harvemmin se kyllä ihan näin toimii toisinpäin, mutta se on ymmärrettävää... kaikkihan me ollaan erilaisia.

kai sitä pitää taas ottaa kourallinen unipillereitä, kun eipä tuo tuolta näy tulevan. äsken tuli käymään, että korvaa tän viikonloppuna... enpä vaan jaksa uskoa... on niin monet kerrat luvattu, ja aina se on seuraavana päivänä... seksiä nyt ainakin on siirretty hyvin usein... tyhmää vaan mielestäni sanoa/"luvata" jotain, joka ei toteudu... koskahan joku välittäis mun jaksamisesta? nyt kun oon alkanut pyytämään esim. et tehdään sitä ja tota... ja puhumaan omista tunteistani... mutta kukapa näihin pyyntöihini tai tunteisiini reagoisi... turhiahan ne ovat. enkä taaskaan koe olevani kovinkaan tärkeä, kun ei mua kukaan kuuntele... 

pitää vaan jaksaa alkaa esittää kovaa ja vahvaa. vähän oon jo yrittänyt, mutta helvetin vaikeaa se nykyään on. ja vittuilu, sitäkin pitäisi tehdä, kun se exä tekee sitä... on vaan niin paljon kyynelissä pidättelyä, kun mulle tietenkin vittuillaan takasin. ja mua sattuu, tuntuu, kuin sydän revittäisiin rinnasta irti. ne kaikki muut naiset on niin paljon parempia panoja.... mä olen vaan yksi monien joukossa, ja varmasti sieltä paskimmasta päästä... harvemmin mitään kehuja tulee, vaikka itse ylistän miestäni koko ajan, ja miksi en ylistäisi, hän on helvetin hyvä. 

koulu asiat ressaa ja paljon, ja heti kun saan ne mielestäni, niin olo helpottuu kummasti, kaipa tää tästä, päivä kerrallaan. mieheni lapset oli viime viikolla meillä aika paljon. se piristi kummasti, oli pakko nousta aamulla sängystä ylös laittamaan lapsille aamupalaa yms. tarvitsen näköjään todella painavan syyn, miksi nousta aamulla ylös, itse en ole sellainen syy. mä kyllä todella pidän niistä lapsista, suorastaan rakastan. voi, kun olisi omia, ehkä jonain päivänä... :) tunnen itseni jotenkin ees tärkeäksi, kun ne lapset on meillä ja tulee pyytämään ja kysymään multa milloin mitäkin asiaa, ne on ihania:) lapset menee aina kaiken edelle, on ihanaa kun saa huolehtia niistä, laittaa ruokaa, leikkiä niiden kanssa jne, mieheni lisäksi:D tosin, huomasin taas, että en kiireessä muista huolehtia omasta syömisestä tms... pitäis kai jotenkin joskus itsensäkin muistaa, että jaksaisi...

siinäpä se, millähän tajuaisi, että pitäis alkaa välittämään myös itsestään... tää on ehkä itsekästä sanoa, mutta olis ihanaa, jos joskus joku kuuntelis munkin huolia.... mieheni tietysti kuuntelee, mutta ei sekään jaksa kaikkea, eikä halua kaikkea edes kuulla. monella ystävälläni menee nyt heidän parisuhteissaan huonosti ja jotkut eroavat, kuka heitä kuuntelee ja yrittää auttaa, no minä. minä kuuntelen, lohdutan, autan. kaikkia joista välitän, ja vaikkei nyt niin hyviä ystäviä olisikaan, mulla pitää aina olla aikaa ystäville ja heidän murheilleen ja otan heidän murheet jotenkin kantaakseni, vaikka omiakin olisi... oonhan mä joskus yrittänyt vähän avautua noille, mutta aina löytyy joku muu puheenaihe, kun on kyse mun huolista ja murheista... kuulostaahan tää itsekkäältä, ja haluan tietysti kuunnella ja auttaa ystäviäni, jos siihen vaan pystyn, mutta voi, kun joku kuuntelis muakin... alkaa vaan olemaan henkisesti aika raskasta, kun jotenkin eläydyn heidän murheisiinsa ja ongelmiin niin kovasti, että oma jaksaminen on taas äärirajoilla... tosin, onpahan vihdoin tajunnut, että tulee mullakin sanottua ja valitettua miehelleni paljon kaikesta turhasta, masentuneena unohtuu niin herkästi ne hyvät asiat, mihin ihastuin ja rakastuin miehessäni ja kuinka hyvä hän on minulle? muiden ongelmia kuunnellessa alkaa muistaa hyviä puolia omassa elämässä ja parisuhteessa, ei kaikki ole niin huonosti, miksi mun pää asiat kääntää.

vanhat asiat alkaa myös pomppia silmille. ne asiat, joita en ole koskaan käsitellyt, vaan sivuuttanut ne mielestäni ja yrittänyt unohtaa... ne asiat alkavat nousta esiin... ehkä aika ei ole aikaisemmin ollut kypsä niiden käsittelemiseen, nyt kun vihdoin tunnen olevani turvallisessa parisuhteessa ja olen löytänyt ihanan miehen, jota ei tarvitse pelätä, jonka kanssa ei tarvitse olla koko ajan varuillaan, alkaa menneisyyden haamut kummittelemaan ja ne pitäisi hoitaa pois päiväjärjestyksestä. jo pelkkä sana "raiskaus" saa mut muistamaan kuin eilisen päivän, kaiken vuosia sitten tapahtununeen paskan. ja luulen, että uskallan alkaa nyt sitä aihetta käsittelemään, kun tiedän, että mieheni ei sellaista tekisi, luotan häneen ja hän suojelee ja tukee minua. rakastaa. ei satuta. 

mutta missä mä näitä paskoja juttuja käsittelen? kaverit ei kuuntele, ja sairaanhoitajalla seuraava aika vasta kesäkuussa, aikaisemmin ei ole aikoja... ja silloinkin näemme vain 2 viikon välein, niin harvoilla käynneillä ei 45minuutin aikana paljon menneisyyttä käsitellä, kun nykyhetkessäkin on tekemistä... ärsyttää kun haluaisin puhua,.vihdoinkin, vaikkei se helppoa ole... mutta ei ole mahdollisuutta. haluan apua tähän asiaan, koska se häiritsee jokapäiväistä elämää, saatan alkaa itkeä tai ahdistun välillä pienestäkin asiasta, ja vain siksi, että muistan vanhat asiat... mieheni on siitä ihana, että hänelle voin puhua aivan kaikesta, eikä se ahdista yhtään (puhuminen), mutta hän ei ymmärrettävistä syistä halua kuulla yksityiskohtaisesti näitä asioita.... 

eniten mua jotenkin liikuttaa se, kuinka hyvä ja välittävä mieheni on, miten mä oon ennen antanut sen kaiken paskan tapahtua? ja vaan luullut, että mä oon ansainnut sen, että mua hyväksikäytetään seksissä, rahallisesti yms, että mä oon niin paska ihminen, että mulle kuuluukin tapahtua näin. aloin yksi ilta vaan itkemään, kun todella tiedostin sen, ettei mieheni voisi koskaan tehdä mulle mitään sellaista paskaa, mitä oon liian monta kertaa joutunut kokemaan ja tajusin, ettei kenenkään pidä kokea sellaista. se tunne, että sulla on oikeasti turvallista olla jonkun kanssa... ja ensimmäistä kertaa elämässäsi sä tunnet niin... ja kai mä tunsin itseni ainakin vähän tärkeäksi, koska mua ei enää tulisi sattumaan, mua kunnioitetaan, jos mä sanon ei, niin mua uskotaan. mua ihan oikeasti uskotaan, mitään ei tapahdu tai jatketa, jos mä sanon ei. voi, miten rakastankaan mun miestä... surullista vaan, että tajuan vasta nyt, ettei tarvitse kestää sellaista, mitä oli ennen. voit luottaa toiseen... se ei sua satuta. tyhmää ehkä jauhaa tälläistä, muille varmaan itsestäänselvää asiaa, mutta mulle se ei oo ollut itsestäänselvää, ei todellakaan...

ai niin, pitihän mun kirjoittaa siitä vauvakuumeestanikin... ennen edes kuvitellut, että tulisi vastaan sellainen ihminen, jonka kanssa haluaisin lapsia... mieheni tavattuani, olen alkanut haaveilemaan... jonain päivänä... ja se, kun mieheni sanoi, että on seurannut mua, kun hänen lapset on meillä ja huomaa, kuinka paljon mä pidän niistä lapsista... ja kun hän sanoi, että musta tulisi hyvä äiti.... silloin tuli jotenkin ihan järjettömän hyvä olo. kyllä mä vielä jonain päivänä saan lapsia, juuri tämän miehen kanssa. ja ollaan siitä puhuttukin, mutta ei vielä. sitten, kun on toi mielenterveyskin vähän tasaisempi ja eipä me olla kun pikkasen vajaa vuosi seurusteltu, joten liian aikaista... mutta haaveillahan saa ja eiköhän nämä haaveet jossain vaiheessa toteudu, niin mä haluan uskoa:) <3

ja kuka mua kannustaa ja tukee ja tsemppaa kun innostun jostain asiasta tai oon ees hetken onnellinen? niimpä. ei kukaan. tänäänkin sain kerrankin idean, minkä voimalla voisin jaksaa käydä tota koulua ees jotenkin. no heti kun kerroin tästä, niin jo vedettiin matto jalkojen alta. oot sä nyt miettiny tarkkaan et jaksatko, se on niin rankkaa jne jne... no, en kai mä sit jaksa, mä oon niin paska, et ei mun kannata ees yrittää. ei kai musta koskaan tule mitään, enkä mä saa toteuttaa haaveitani... ja kun eihän mikään oo varmaa, paitsi kuolema, mieheni sanoin... kai tässä on sit pelättävä koko ajan kun ei mikään oo varmaa, eikä saa ees uskoa, et joku juttu kestäis.... 

en enää tiedä mitä tekisin.. en mä sitä läheisyyttä saa vaikka keksisin mitä tapoja... ei, aina luvataan että huomenna, huomenna, ens lauantaina jne, no... koskaan se huominen ei ole. enkä mä pysty ees laihduttaa, näköjään olin taas lihonut lisää, vaikka taas yritin... kai mun pitää taas lopettaa syöminen tai alkaa oksentaa... ei tästä muuten tuu mitään, vihaan joka ikistä kohtaa kehossani ja itsessäni. haluisin olla seksikäs ja haluttava ja laiha. mut en mä oo. 

miksi kaiken tän jälkeenkin mä oon niin tyhmä että edelleen haaveilen kaikesta edelle mainitusta... tietäen, ettei ne koskaan tuu toteutumaan. mut jos en haaveile,  niin luovutan kokonaan... tosin, lähellä se alkaa nytkin olemaan. 

mutta enhän mä ole kuin hyvin vähän sairas, mä vaan olen syntynyt tälläiseksi... sairaanhoitajani mukaan. kai se on sit vaan uskottava et oon pienestä asti ollut vaan niin vitun paska, ettei mun elämästä tuu mitään. oon alkanut toivomaan, että olisinpa kuollut niinä kaikkina kertoina, kun oon yrittänyt kuolla... en kuitenkaan oo yrittänyt tarpeeksi, koska olen vielä tässä. 

mutta kuinka kauan mä olen tässä? jos elämässä mikään ei ole varmaa, paitsi kuolema...

tiedän liian monta mieheni exää/"hoitoa", ja kun mun pitäisi olla parempi kuin ne... mutta en mä oo, mä oon oikeestaan paljon huonompi, rumempi, lihavampi... joten, mikään ei tee musta mitenkään erityistä miehelleni, samoja kuvia se on ottanut muistakin naisista, samoja sanoja sanonut, samat biisit soittanut.... mä oon vaan yksi muiden joukossa. ja mä en kestä sitä. haluaisin ja haaveilen niin, että joku oikeesti aidosti välittäis, olis läsnä, ja mä olisin jollekin tärkeä...

mutta miksi mun pitää haaveilla tälläsestä? sama juttu, miksi mun pitää haaveilla, että mä olisin niin "kiinnostava", et mun kanssa haluis viettää aikaa, puhua, olla vaan... miksi en voi lopettaa tälläisiä "haaveita", toiveita, odotuksia... ja taas, miksi mä ees yritän? vastaukseksi saan vaan kiukuttelua ja kuulla kuinka valittava akka mä oon. MITÄ MUN PITÄISI VIELÄ TEHDÄ??? vai olisinko vaan tekemättä mitään ja katsoisin, koska mä alan kiinnostaa, koska mulle löytyisi aikaa... 

miksi taas sattuu joka ilta, enemmän ja enemmän... ei kai pitäisi ajatella, mutta kun ei osaa olla ajattelemattakaan. mietin vaan miten ihanaa miehelläni on ollut sen exien kanssa ja miten täydellisiä he ovat... ja kuinka mä en ole mitään... ei vaan pysty käsittämään, miten voi olla ensinnäkin paras ystävä exien kanssa, etenkin jos toinen käyttää hyväksi ja toinen pettää?? mä en sellaisiin ihmisiin luottaisi kyllä enää missään tapauksissa. ja eikös parhaisiin ystäviin pidä luottaa? no, olen tullut siihen johtopäätökseen, että kai ne on ollut sit niin vitun upeita ja ihania ja täydellisiä naisia, jos niiden kanssa voi vieläkin olla parasta ystävää, vaikka ovat tehneet mitä...

miksi kaikilta muilta sallitaan vaikka mitä virheitä ja tekoja, ja mä en saa tehdä yhden yhtäkään virhettä. enkä mä tietenkään niitä ole tekemässä, mutta vahingossa tai suuttuneena tulee tehtyä/sanottua tyhmästi jne... mun pitää koko ajan olla vitun täydellinen, että mä kelpaan. muut saa olla omia itsejään ja tehdä vaikka mitä, koska ne on kuitenkin täydellisiä jo valmiiksi. ja niin mahtavia ja upeita... mä pelkään elää, koska en halua tehdä virheitä... etten olisi taas yksin. enkä todellakaan tarkoita virheillä mitään pettämisiä tmv, ei kävisi mielessäkään. vaan, jos sanon jotain ajatuksiani, puhun tunteistani, tai vaikka itken. kun en mä saa tehdä niin, se on tullut selväksi. mulle suututaan siitä, jos mä itken, ollaan vihaisia... 

haluaisin vihdoinkin jakaa ilot ja surut jonkun kanssa, ja lopettaa tän yksin selviytymisen... ja oon löytänyt sellaisen ihmisen kenen kanssa haluaisin näin tehdä.. mutta ei se näköjään onnistukaan, mitä mä taas kuvittelin. pitäisi vaan kuopata kaikki haaveet, toiveet, unelmat... niin ei joutuisi pettymään.. eikä varmasti sattuisi näin paljon... oonhan mä tottunut olemaan yksin ja olemaan kova ja kylmä. mutta kun kerran pääsin pois sieltä kuorestani, niin en millään haluaisi sinne takaisin... mutta olis vaan mentävä, ei muu auta......

mietin myös toista asiaa, miksi kaikki on aina mun vika? jos mä loukkaannun jostain asiasta, tai olen mustasukkainen, niin se on mun vika, mitäs oon niin tämmönen... toinen ei koskaan tee mitään väärin, sano väärin, kirjoita väärin. aina vika on mussa. mutta mä oon jo tottunut siihen. sekin, jos löydän vessan kaapista mieheni exän alusvaatteita ja loukkaannun siitä, sekin on mun vika. ei siinä oo mitään pahaa. tai jos huomaan, että se on taas puhunut yhden exänsä kanssa facebookissa, mihin sen ei pitänyt taas pitää yhteyttä... sekin on mun vika, että mua sattuu. eihän siinä ole mitään pahaa, tai väärää. 

ja jos mä koitan esittää, et kaikki on hyvin ja ei mua satu, ne sen exät tulee mun uniin. jep. nään joka vitun yö painajaisia siitä, että mieheni lähtee jonkun muun matkaan ja siinä unessa se vaan nauraa mulle, ihan kun mulla ei ois mitään väliä. ja kun mä tästä painajaisesta herään, mä saan vaan kauhean paniikkikohtauksen, itken vaan. unet tuntuu niin todelta. mä vaan mietin, et mitä jos niin tapahtuu oikeasti? tyhmäähän se on miettiä jos jos jos... mutta en vaan pysty olla miettimättäkään. 

taas mä oon perjantai iltana yksin, selvinpäin, koiran kanssa kotona. kun mies lähti ryyppäämään veljelleen. itken koko illan ja odotan ja toivon, et koska se soittaa mulle, et voin mennä hakemaan sen. yleensä se on kyllä vasta aamulla. olis niin ihanaa joskus vaan olla iha kahdestaan, käydä vaikka baarissa ihan kahdestaan, tai jotain.. ja olishan se itsekin kiva välillä lähteä ryyppäämään, mutta ei mulla ole siihen varaa, pitää meidän syödäkin. vaikka nyt kyllä harkitsen todella vakavasti, että lähden käymään alkossa.. voi kai sitä yksikseenkin juoda ja itkeä.

elämä valuu taas käsistä, enkä mä ees jaksa enää yrittää tehdä mitään. koulukin jäi taas kesken. montako kertaa olen aloittanut jonkun koulun/työn ja jättänyt kesken, sairasloman takia... liian monta kertaa. ja jos tästä parisuhteestakaan ei tule mitään... niin...? miksi mun pitää haaveilla naimisiin menosta ja lapsista... tuskin ne kuitenkaan toteutuu ja etenkin, kun ne ei toteudu, niin en enää jaksa. mä en jaksa tätä mun saatanan valitusta, en itseäni, en mitään.

pääsis miehenikin helpommalla, kun jättäis mut, ei tarvis katella läskiä, rumaa ja valittavaa akkaa. ai niin, ja masentunutta. saisin muuttaa mullan alle, pysyvästi.

viikonloppunahan siis joimme molemmat perjantaina, mutta mieheni jatkoi vielä lauantainakin. valitin tietysti tapani mukaan musiikin kuuntelusta, kun olisin halunnut nukkua. vastaukseksi sain tyyliin, en mäkään tee muuta kun valitan ja jos mä haluun juoda ja kuunnella musiikkia ja kutsua kavereita meille, niin mä en kysy hänen mielipidettään ja teen asioita vaan silloin kun mua huvittaa tai mulle sopii... no näin se kai sit menee... ja yöllä sitten tein tämän virheen, katsoin hänen puhelimensa yhden exän ja hänen väliset viestit, tai siis muutaman.. ensinnäkin, siellä oli mieheni lähettämä alaston kuva hänestä itsestään, ja hän oli kirjoittanut yhteen viestiin "kulta pieni"... yhdessä taas luki, että "sanon, et mennään jouluostoksille, niin ku mennäänki" ja todellisuudessa menivät baariin... mut ehkä eniten mielessä pyörii, että mieheni oli kirjottanut exälleen, et onpas mun työpaikalla hyvännäkösiä siivoojia x) .

tietenkin otin aamulla asian puheeksi ja suuttuihan mies siitä, olisin mäkin suuttunut. sanoi, ettenkö luota häneen sen vertaa jne... se päivä kuluikin niin, että mies nukkui krapulaansa ja minä itkin. jos yritin mennä viereen, hän meni kauemmas, eikä todellakaan puhunut mulle mitään. anteeksi pyytelin monta kertaa. tänään kysyin, että saanko anteeksi, hän vastasi, että no kai sä saat. sanoin, että pelkään hänen jättävän mut. hän vastasi että ei jätä, mutta mä teen tästä aika hankalaa.

nyt mä vaan pohdin kuinka mä voin taas pilata kaiken. pilaan kaikkien muiden elämän, mutta ennen kaikkea itseni. en mä ole mitään. sen exä on kulta pieni ja mä oon kuulemma kulta rakas. sanoohan se, että mä oon kaunis ja hyvännäkönen ja blaablaa, mutta mä en voi sille mitään, että käännän tollaset muiden ihmisten kehumiset niin, että mä en sit oo kaunis, mutta ne duunipaikan siivoojat on. mä en oo hyvännäkönen, mutta ne on. sen exät on laihoja ja kauniita, mä en. sen exät tuskin on näin mustasukkasia, mutta mä oon. mä tiedän, vertaan aina itseäni muihin, aina pitäis olla parempi... mutta nyt on vaan aika vaikea keksiä edes yhtä hyvää sanaa itsestään. kun ei semmoista ole.

mihin mun mieheni mua ees tarvii? sen exät/panot varmaan kävis tääl siivoomassa ja käyttämässä koiraa, laittais sille ruokaa tai tois... ja eivät valittaisi joka asiasta ja olis näin mustasukkasia... antaisivat hänen pelata rauhassa tietokoneella.. kuunnella musiikkia... seksinkin se pystyy hoitamaan paremmin itsekseen, tai jos naisia kaipaa, niin se saa kenet vaan. se on niin hyvännäkönen ja mukava. 

ei musta oo mihinkään. pilasin tänkin ja tuskin se antaa mulle oikeesti kovinkaan helposti anteeksi, kokonaan. ja nyt mä pelkään kahta kauheammin, et jään yksin. et se jättää mut, sanoo, et häivy täst kämpästä. ja minne mä menisin? mihin vittuun mä menisin? mulla ei oo mitään paikkaa. ehkä ainut oikea osote olis mullan alla... mä en voi tehdä tälläisiä virheitä, nyt voin syyttää vaan itseäni kaikesta. juuri kun meni hyvin, niin mä onnistun pilaamaan kaiken. onkohan tässä elämässä yhtään asiaa, jota en ois pilannut? ei. 

on niin paha olla, toivoisin vaan, et saisin olla mieheni lähellä, mut se nyt ei onnistu ja siitä voin syyttää vaan itseäni. haluisin vaan, et se halais mua ja sanois jotain ihanaa, mutta turhaa haaveilen, oma on mokani... olisin vaan niin halunnut, et ees joskus joku asia onnistuisi. tai siis, ainahan parisuhteessa tulee riitoja jne.. mutta tää tais olla sellanen asia, mitä mieheni ei halua sopia. kai mä vaan roikun tässä kunnes se heivaa mut pois ja löytää paremman. 

mä niin haluisin, et tää onnistuis, koska oon rakastunut ihan liikaa. tuntuu vaan, et tunne ei oo molemminpuolinen. kai se mua jollain tapaa rakastaa, mutta mä rakastan liikaa. mä teen ihan mitä vaan, mitä se ikinä sanookaan. koska mä rakastan, ihan liikaa. ja siksi pelkään, pelkään niin paljon. miksi en vaan voi olla täydellinen, niin kuin kaikki muut? tai edes vähän täydellinen, sen verran, että kelpaisin. edes kerran elämässäni....