Tänään oli sit uk osastolta. efexoria 150mg syön nyt aamusin, ei mitään vaikutusta, ahdistus on vaan pahentunu koko ajan, melatoniinia 3mg iltaisin, en siis saanut reseptiä edes stilnoct iin... toisaalta, eipä siitä mitään hyötyä oikein ollutkaan. muhun ei ilmeisesti lääkkeetkään tehoa. vähän on joo luovuttaja fiilis. mun rakas "lapseni" (hyvä ystäväni siis, johon tutustuin osastolla) palasi tiistaina osastolle. kuka siitä nyt huolehtii? mä olen kauhean huolissani siitä pienestä<3 se on mua kolme vuotta nuorempi ja sillä ei ole ihan kaikki kunnossa. mä en todellakaan ole mikään "huolehtiva"/"välittävä" ihminen, eikä mua todellakaan kiinnosta mitä muut ihmiset tekee tai miten niillä menee, mutta tää lapsi... on jotenki ihan hirveetä katsoa vierestä "omaa elämäänsä". se on mun kaksoisolento ja mä pelkään sellaisia ihmisiä. ehkä mä siis pelkään myös itseäni? no ainakaan en halua, että KUKAAN muu käyttäytyy tälleen mitä mä teen. mulla on jo nyt ikävä sitä<3 onneksi se pystyy puhumaan niille tädeille, edes vähän. mä kun en pystynyt kertomaan edes niistä haavoista, mitä on tullut osastolla olon aikana...

Ei, lääkkeet ei auta, alkoholi ei auta (enkä mä sitä oikeestaan oo ees kaivannu), tädit ja niiden tarinatuokiot ei todellakaan auta, ei, mikään ei auta, paitsi. viiltely. mä oon niin koukussa siihen ettei mitään järkeä. mulla on PAKKO olla koko ajan jokin teräesine mukana, jos ahdistus käy sietämättömäksi. mä olen riippuvainen, paljon. mä tiedän, että useimmat mun haavoista olis tarvinnut tikkausta, liian usein nykyisin oon mennyt liian pitkälle. en kuitenkaan vielä lopullisesti. missä vaiheessa ihmiseltä lähtee kivun tunto? mistä helvetistä mä nykyisin tiedän kuinka pitkälle oo menny, jos mua ei satu??? pitänee perehtyä verisuoniin sun muihin... toki kieltämättä, välillä... ei haittaisi vaikka menisin liian pitkälle...

FUCK. oon laihtunut, säälittävät 2 kiloa osastolla. säälittävää, sanon minä. vielä olis 9 kiloa jäljellä! ja kesäkuuhun mennessä 4 kiloa. täytynee alkaa todella tarkkailemaan syömistä!