Kirjoitan tätä blogia "itseäni varten". Olen 17-vuotias naishenkilö, tällä hetkellä olen ollut tammikuusta lähtien sairaslomalla ja viimeiset 39 päivää suljetulla osastolla. 13-vuotiaana mulla todettiin ekaa kertaa vakava masennus, jonka johdosta kävin lääkäritädeillä ja psykologeilla vuoden 2009 kevääseen asti. ns. "terveen paperit" sain muistaakseni vuoden 2008 loppupuolella. Syksyllä 2009 todettiin vakava ahdistuneisuushäiriö jonka vuoksi olen käynyt 2009 vuoden loppuun asti lääkärillä sekä sairaanhoitajalla. Tammikuussa alettiin puhumaan osastohoidosta ja nyt en edes tiedä mikä tämänhetkinen diagnoosi on. Löytyy oireita vakavasta masennuksesta, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, päihderiippuvuudesta, paniikkikohtauksista, ahdistuskohtauksista sekä syömishäiriöistä.

Taustastani voisin kertoa hieman... Olen harrastanut vain ja ainoastaan ratsastusta, pienestä asti. Aloitin harrastuksen 5-vuotiaana ja siitä seuraavat 12 vuotta meni tiiviisti hevosten parissa. 02 sain ekan oman ponini, joka on vieläkin omistuksessani. 07 sain oman hevosen, edellisenä vuonna rakas hoitohevoseni lopetettiin epäoikeudenmukaisesti, joka "puhkaisi" ensimmäisen masennukseni. Peruskoulusta menin suoraan tallille oppisopimuksella töihin ja olin tallilla töissä 2009 kevääseen, jolloin oma hevoseni lopetettiin traagisesti. Sen jälkeen olen tein y-tunnuksella myyntitöitä syyskuuhun asti, kunnes romahdin taas. Toisen hevosen kuoleman jälkeen en ole harrastanut ratsastusta, tai mitään muutakaan. Tulevaisuuden suunnitelmia minulla ei ole.

Olen luonteeltani perfektionisti, erittäin päättäväinen ja vihaan yli kaiken epäoikeudenmukaisuutta. En luota ihmisiin, vaikka tulen hyvin toimeen useimpien ihmisten kanssa. Jos luottamukseni pettää, sitä ei koskaan voi saada takaisin. En ole pitkävihainen, mutta en anna ikinä anteeksi (katkera siis). Olen myös erittäin itsekriittinen ja vaadin itseltäni (joskus muiltakin) aivan kohtuuttomia asioita. Minulla ei myöskään ole minkäänlaista realiteettiä tavoitteiden suhteen, uskon pystyväni mihin vain, jos vain niin päätän. Ja yleensä pystynkin, tavalla tai toisella, enkä anna ikinä periksi tai luovuta. Jos kuitenkin käy niin, että epäonnistun, se on minulle pahinta mitä voi tapahtua. Mikään ei saa mua "hajoamaan", paitsi täydellinen epäonnistuminen, en kestä niitä. Olen myös useimpien mielestä hyvin kylmä ihminen, mulla ei ole enää kykyä rakastaa. Rakastin hevostani yli kaiken, se oli mulle syy nousta aamulla sängystä ylös. Sen kuoleman jälkeen olen muuttunut "tunteettomaksi", en välitä mistään eikä mua kiinnosta mikään. Käyttäydyn erittäin itsetuhoisesti, joka on ollut luonteelleni ominaista jo ennenkin. Mulla on muutama hyvä ystävä, joihin luotan, mutta en kerro kenellekkään "liikaa"/kaikkea. En anna mahdollisuutta kenellekään "tuhota" mua. Yritän myöskin sulkea mua rakastavat ihmiset pois maailmastani vihaamalla niitä, en voi sietää sitä, että joku välittää musta. Se on raivostuttavaa. Olen myöskin tottunut selviämään aina yksin (ja haluan selvitä yksin), enkä ole edelleenkään myöntänyt olevani sairas. Haluan elää täysillä loppuun saakka, ja jos täysillä tarkoittaa sitä, että menee liian lujaa, niin se ei mua haittaa, pääasia että mennään sillä kutosvaihteella kaikki mitä mennään! "Live for the moment, make it last" -elämänmottoni ja sitä yritän toteuttaa mahdollisimman hyvin. Ne asiat, mistä olen kiinnostunut, teen 110% tehokkuudella, mutta jos jokin asia ei mua kiinnosta tai olen päättänyt etten halua kiinnostua siitä, ei kukaan saa päätäni kääntymään.

Lisään tänne päiväkirjamerkintöjä myös aikaisemmilta vuosilta, sekä osastolla olostani. Tällä hetkellä olen viettämässä viikonloppu lomaa osastolta, kotona ja huomenna aamulla palaan takaisin osastolle. En ole koskaan oikein jaksanut säännöllisesti pitää mitään blogia, mutta yritän nyt tätä pitää...