alamäki sen kun jatkuu. mä olen miettinyt paljon viime aikoina, että mikää saa ihmisen vihaamaan itseänsä niin suunnattoman paljon? niin paljon, ettei se enää arvosta ollenkaan itseään ja kaikki mitä sille tapahtuu ja mitä se antaa itselleen tapahtua, on ihan sama. millään ei ole mitään merkitystä. tää ei vissiin lopu koskaan, se alkaa aina alusta. mä en vaan enää haluaisi olla kenellekään se "ihan sama", mä olen ku joku vitun esine, jota kuka tahansa voi käyttää silloin kun huvittaa. ja mä annan tän kaiken tapahtua, enkä tee asialle mitään. mä sanon aina kaikille, että ei mua kiinnosta, tai liikuta mikään, mutta ei ihminen voi olla välittämättä, jos sitä toistuvasti käytetään hyväksi.. kaikista pahinta on, että se on täysin oma vika. pitää tehdä asialle jotain, ettei se jatku.

mä en vaan enää jaksa. vaikka mä miten yritin muuttua ja tavallaan hetken muutuinkin, niin taas viime viikonloppuna. mä herään vieraan miehen vierestä ja mä en todellakaan tiedä missä mä olen. mua ahdistaa aivan saatanasti ja mä kävelen rappuset alas ja etsin jotain maamerkkiä, että voisin soittaa jollekin joka  tulisi mut hakemaan. mä vihaan itseäni.

ja mä niin yritän puhua niille tädeille ja mä oon päättänyt puhua, mutta kun mä astun siihen huoneeseen, mä en saakkaan enää sanottua mitään, mitä mun piti. mä haluan apua, mä en selviä, ja mä haluan, että joku tietäisi missä mennään, mutten mä osaa kertoa, mä en vaan pysty. vaikka miten yrittäisin. haluaisin huutaa, kertoa niille KAIKEN, miksi se on liian vaikeaa?

mä en halua olla enää kertakäyttökamaa, mä en halua olla yksin, mä pelkään. ensimmäistä kertaa elämässäni mä mietin, että oonko mä koskaan kenellekään mitään, oonko mä aina ollut ja tulen olemaan se "ihan sama", esine. kukaan ei välitä, ketään ei kiinnosta, niin mä olen halunnutkin, tähän asti. mutta nyt mä haluaisin niin paljon, että eräs tietty ihminen välittäisi, ymmärtäisi, olisi. mutta ei se välitä, niin kun ei kukaan muukaan. enkä puhu nyt ystävistä tmv, ihmissuhteista.