jännä lueskella elämäänsä aikaisemmilta vuosilta.. huomasinpa vaan, että mä toistan koko ajan samaa kaavaa. välillä menee ihan helvetin lujaa ja liian lujaa ja sitten taas, olen pohjalla, enkä jaksaisi mitään ja haluan vaan kuolla. Nyt mä oon taas pohjalla. ei paljon positiivisia ajatuksia ole, romahdan päivä päivältä syvemmälle synkkyyteen, eikä kukaan auta. tää on taas tätä samaa, vuodesta toiseen.. ei mikään muutu. voisko joku pelastaa mut? kuunnella mua? lohduttaa? auttaa? välittäiskö joku musta sen verran? tuskin... tai siis ei. mä oon jälleen kerran se ihan sama, toinen nainen, arvoton, esine jota voi käyttää kun huvittaa ja heittää sitten nurkkaan. kaikki muu on niin paljon mua tärkeempää. 

Ja mä oon rakastunut. ja rakastan. enemmän kuin koskaan ennen.. mä välitän ihan kauhean paljon siitä ihmisestä, mutta mä pelkään, että se välittää jostain toisesta, niin kuin mä välitän siitä. oonko mä TAAS joku korvike? jolle ei voi puhua asioista, jota käytetään kuin huvittaa... mä en haluaisi enää olla se ihan sama, taaskaan... haluisin olla jotain, jollekin. 

se ero entiseen on, etten mä enää haluu edes yrittää selviytyä yksin, mutta jännä juttu, mä joudun.. ei oo ketään, kuka mua haluis oikeesti kuunnella ja auttaa ja rakastaa. mä en vittu vaan jaksa enää yksin. ei enää....