Syöminen. se on aina ahdistanut mua, tavalla tai toisella. joskus kauan sitten 14-15-vuotiaana olin alipainoinen, vaaka näytti "parhaimmillaan" 50kg (olen aina ollut 170cm pitkä). Olin omasta mielestäni todella lihava, halusin 45-kiloiseksi... en kuitenkaan koskaan päässyt tavoitepainooni, enkä koskaan ole tyytyväinen itseeni, edes hetkeä. Muistan, että liikuin silloin todella paljon ja söin kerran päivässä, klo 21, yhden "annoksen". laskin tarkkaan, ettei annokseni koskaan mennyt yli 600kcal... usemmiten se jäi reilusti alle ja olin tyytyväinen. Joskus jopa viiltelin, jos olin syönyt vähänkin yli 600kcal. syömiseni suunnittelu ja välttely vei kauheasti aikaa. Aamut ja koulupäivät olivat helpoimpia, kun ei kukaan sitä vahtinut. illat vietin tallilla ja kotiin tullessani otin kyllä ruokaa, mutta menin huoneeseeni mukamas syömään ja heitin kaiken pois. Puolitin kaikki leivät ja oikeastaan kaiken mitä voi puolittaa. saatoin joskus syödä puolikkaan keksin tmv... Housujeni koko oli tuolloin 25' ja paidat xs/34, jotka parhaimmillaan roikkuivat nekin päälläni...

jatkuva aliravitsemus ei todellakaan parantanut sairauttani, jonka diagnoosina oli noihin aikoihin vakava masennus. olin koko ajan kylmissäni, oli kesä tai talvi. väsymys oli järkyttävää ja jaksoin jotenkuten päivät juomalla tolkuttomasti kahvia ja sokerittomia energia juomia. koulupäivän aikana join yleensä 3 tölkkiä energiajuomia ja heti koulusta päästyäni jatkoin kahvin juonnilla. tavoite oli aina 600kcal/pvä ja olin tyytyväinen vain, jos söin sen alle ja laihduin. kukaan ei koskaan puuttunut syömisiini tai ollut huolissaan jatkuvasta laihtumisesta, kai mä osasin sen peittää tarpeeksi hyvin. eikä kukaan tiedä tästä tänä päivänäkään. luulen että jonkinmoista anoreksiaan viittaavaa olisi tuolloin voinut olla, mutta kun en siitä puhunut ja kuitenkaan nyt niin järkyttävän laiha ollut, niin ei kukaan siihen puuttunut. mutta minulle se oli pakko mielle. kaikki tai ei mitään, ja tuolloin se oli kaikki. jälkeenpäin ajattelen, että miksen voinut olla silloin tyytyväinen, nyt painan varmaan yli 30kg enemmän kuin tuolloin ja voitte vaan kuvitella kuinka paljon vihaan itseäni nyt. 

Hevoseni kuoleman jälkeen ja muutettuani pois kotoa kaverin luokse, lähti painokin nousemaan. En syönyt enempää, mutta liikunta jäi, makasin vain sängyn pohjalla, enkä yksinkertaisesti jaksanut nousta ylös. ei millään ollut enää mitään merkitystä. mikään ei kiinnostanut, ryyppäsin joka viikonloppu, viikollakin toisinaan, halusin vain saada itseni edes hetkeksi pois siitä ahdistuksesta ja painajaisesta jota elin. viiltely lisääntyi ja jos siitä ei ihan päivittäistä tullut niin ainakin viikottaista. aluksi olin vihainen, pettynyt ja tietenkin masentunut. lopulta mikään ei enää tuntunut miltään, ei mua sattunut kun mä viiltelin, päin vastoin, ainut asia, mistä koin mielihyvää oli, jos sain jotenkin tehtyä itselleni pahaa. 

vuodet kuluivat, muutin yksin asumaan ja piti aloittaa koulu, ja aloitinkin. painoni taisteli 60-65kg välissä ja olin mielestäni jälleen todella lihava. aloin seurustelemaan ja itsetuntoni huononi entisestään. mania ja masennus vaihtelivat elämässäni ja minulle määrättiin muiden lääkkeiden lisäksi deprakine. aloin pikku hiljaa miettimään syömisiäni taas, ne kun olivat hieman repsahtaneet alettuani seurustella. kuitenkin, kun deprakine aloitettiin, lihoin puolessa vuodessa n.20kg. yritin syödä aina vaan vähemmän ja vähemmän ja harrastaa liikuntaa, mutta kilot vain lisääntyivät. ja masennuin rankasti, koska exäni arvosteli ulkonäköäni tarpeettoman paljon... kaksi vuotta oli kulunut tähän mennessä ja erosimme.

olin jo aikaa sitten lopettanut deprakinen ja siirtynyt seroquel prolong iin. paino ei kuitenkaan tippunut. erosimme kesällä ja marraskuussa päätin lopettaa seroquelin. samassa kuussa laihduin 5kg, tekemättä mitään muutoksia ruokavaliooni tai liikuntaani. joulukuussa minua taas ahdisti, tai siis, ahdisti enemmän kuin normaalisti. syömisestä tuli taas pakkomielle. söin maksimissaan kaksi kertaa päivässä. päivällä esim. 1-2 ruisleipää ja iltaisin vähän jotain ruokaa. muistan vieläkin sen lauantain. olin ollut perjantaina baarissa ja tarkoitus oli käydä kaverin kanssa yksillä lauantaina. ajattelin krapulaani samalla syödä jotain. söin yhden hampurilaisen. sen jälkeen juoksin vessaan, työnsin sormet kurkkuun ja oksensin. en tätä ennen ollut ikinä krapulassa, tai muutenkaan oksentanut ns. tahallani. ja tästä kaikki lähti. syömiset vähenivät päivä päivältä ja sen vähän, jota sain kurkusta alas, kävin oksentamassa heti. en ahminut koskaan, vaan päinvastoin, kalorimäärä oli reippaasti alle 1000 päivässä ja kaiken oksensin. olin taas tyytyväinen itseeni, ainakin hetkellisesti. viikossa alkoi lähtemään -2kg painosta ja tajusin, että täähän toimii. olin koukussa. viiltely oli jäänyt jo ajat sitten, mutta olin löytänyt uuden tavan vältellä ruokaa ja kontrolloida edes jotain osa-aluetta elämässäni. lopulta oksentamisesta tuli niin opittu tapa, ettei tarvinnut työntää sormia kurkkuun, vaan hyvä jos edes ehdin oksentamaan vessaan, kun tuli jo ylös. kammoksuin ruokaa, jos oli pakko jotain syödä, minulle tuli todella huono olo siitä, jos ei kerta kaikkiaan ollut mahdollista päästä oksentamaan, oli ainakin ihan pakko mennä makaamaan pariksi tunniksi, olo oli järkyttävä. 

kerroin tästä jossain vaiheessa sairaanhoitajalleni ja valitettavasti kyllä, jouduin alkamaan väkisinkin lopettamaan tapaani. pikku hiljaa se onnistuikin, mutta en ollut tyytyväinen, en laihtunut. kilot, jotka oksentamisella lähtivät, tulivat takaisin. aloitin työt ja elämäni oli taas sekunttiaikataulua. en niin paljon ehtinyt miettimään syömisiäni, toki terveellisesti pyrin syömään, mutta ruoka ei ollut enää pakkomielle. fyysinen työ alkoikin pikku hiljaa laihduttaa minua, ja no... osan siitä teki myös maaninen kevät, en nukkunut juuri yhtään, kun oli niin paljon tekemistä... kesä tuli, työtahti koveni entisestään, voimat alkoivat loppumaan. aloin olemaan vähän väliä sairaslomalla. söin päivisin kahden edestä, koska en tiennyt kerkeänkö enää sen päivän aikana syömään ja pakko oli syödä, ettei pyörtyisi.

heinäkuussa tapasin nykyisen mieheni ja työt jatkuivat onn-off meiningillä, pari päivää töissä, pari päivää saikulla. en enää jaksanut. loppu kesästä olin 1,5kk poissa töistä ja olin todella ahdistunut. alettuamme seurustelemaan, tuli ruokavalioon pizzat ja kebabit. mieheni himoitsee syödä niitä ja itse olin niin väsynyt, etten jaksanut aina lähteä kauppaan saatika tehdä ruokaa. pikku hiljaa paino taas nousi. syksyllä jatkoin töitä ja olin kuoleman väsynyt ja todella stressaantunut. en pystynyt nukkumaan kunnolla ja päivät olivat helvettiä. syömisiin en enää jaksanut keskittyä lainkaan, söin, kun ehdin, ja niin paljon, kun jaksoin. lopulta olin taas masennuksen vietävissä ja sairaslomaa kirjoitettiin vuoden loppuun. aloin ahmimaan. en jaksanut aamuisin, tai päivisin nousta sängystä ylös, enkä jaksa vieläkään. olen koko ajan todella väsynyt, syöminen painottuu iltaan ja syön järkyttäviä määriä. kerran yritin oksentaa, mutten pystynyt. olen niin väsynyt ja lamaantunut, etten jaksa kiinnittää huomiota syömiseen, sen sijaan katson joka päivä itseäni peilistä ja vihaan, mä niin vihaan itseäni. haluaisin laihtua, riittäisi se 65kg painokin, mutta olen niin voimaton aloittamaan. lääkärit sanovat, että masennus pitää ensin hoitaa, mutta mielestäni se on hyvinkin paljon kytköksissä lihavuuteeni... mene ja tiedä, jotain olisi tehtävä, mutta mistä voimia...?