Nyt on taas synkkää, vaikken haluiskaan. mieheni oli ollut yhteen exäänsä yhteydessä ja ovat todennäköisesti menossa syömään. tää on varmaan kosto siitä ku ite näin exääni pikaisesti, exäni pyytäessä. sovittiin kesällä että hän unohtaa exänsä, mut eipä ole tainnut. kun hän haluaa olla kaveri exänsä kanssa ja paras kaveri lastensa äidin kanssa. ja näille molemmille exille voi kuulemma puhua ihan kaikesta, mulle ei.

mua sattuu. joku ehkä sanois, et mun pitää jättää se. mut ei, en mä voi elää ilman sitä miestä, mä oon niin rakastunut siihen. en vaan tiedä miten menis viesti perille, et oikeesti hajoan, jos se niitä exiään näkee. oon mä sille yrittänyt sanoa. mut tulee vaan sellanen tunne, et mähän se tässä oon syypää ku oon näin mustasukkanen ja haluan muka erota. kun mä en haluu erota, mä oon taas suunnitellut sellaset pilvilinnat, että jos ja kun ne ei toteudu sinne päinkään, mä romahdan. tällä kertaa lopullisesti. on vaan niin paha olla, jos ja kun sillä on vielä tunteita näitä exiään kohtaan.

mä en haluis olla se toinen tai kolmas nainen, mut kai se on tyydyttävä siihen, kun ei osaa erossakaan olla tästä miehestä. kun kaikki olis niin täydellistä, jos ei olis näitä exiä. mikä mussa on vikana, ettei mulle voi puhua? en oo aikasemmin törmännyt keneenkään, joka noin sanois. omasta mielestäni oon hyvä kuuntelemaan ja ymmärtämään asioita, vaikeeta se puhuminen on mullekin, mut tälle mun miehelle mä puhun ja haluaisin puhua. tuntuu vaan, et se ei aina halua kuunnella tai sillä on tärkeempää tekemistä.

mä tiedän et asiat nyt ei oo ihan näin, mä taas kärjistän näitä, mut en vaan voi tunteilleni mitään. haluun avautua ja puhua kaikesta miehelleni, mut jos sama ei toimi toistepäin, niin onko meillä sit vaan seksisuhde? + et kokkaan ja siivoillaan ja semmosta. kai mä oon väärässä, kun kuvittelen, et parisuhde perustuu puhumiselle. ei kai se oo sit niin. ja kyllä mä rakastan liikaakin ja niin kuulemma hänkin. on vaan välillä vaikea uskoa sitä, koska miks se "tahallaan" satuttaa mua, jos rakastaa. kyllä mä uskon, et se sisimmissään tietää, että mua sattuu tommonen. silti se väittää et vika on tavallaan mussa kun oon niin mustasukkanen. kai mä sit oon.

mut jos rakastaa jotain, niin eiks mustasukkasuus kuulu asiaan? jossain määrin, voihan sekin mennä kohtuuttomaksi. omasta mielestäni ei vaan ole kohtuutonta olla mustis jos toinen menee exänsä kanssa syömään/kaljalle/shoppailemaan.. ja jos mä ehdotan jotain noista, tai yleensäkin, et tehtäis jotain yhdessä, niin se ei käy, hän haluaa pelata tai on liian väsynyt.

kun mä kaipaisin, etenkin nyt ku oon masentunut, niin läheisyyttä. mun päivän kohokohta on, kun mennään nukkumaan ja saan olla mieheni lähellä. se ei oo montaa minuuttia, koska sit nukahdetaan, mut se on tällä hetkellä parasta mitä mulla on.

taas on negatiivisuus huipussaan, en haluis olla tällänen (mieheni exän sanoin( säälittävä ja kerjää huomiota. mut kun en vaan pysty tälle mitään, oon liian lopussa. enkä mä halua huomiota sillä et silloin viiltelin. halusin kuolla. kun on taas niin paha olla. joulu järjestelyjäkin pitäis tehdä, mut tuntuu, ettei oo voimia alottaa yhtään mitään, saatika astua tästä kämpästä ulos. miks en voi olla normaali ja miks mulla ei voi olla hyvä itsetunto? mä oon itse itseni pahin vihollinen...