enpä oo tänne varmaan kovinkaan montaa, onko yhtään "positiivista" kirjotusta laittanut. nyt mä kuitenkin aattelin. mä tiedän, että oon pohjalla ja siks tulee näitä angsti kirjotuksia, välillä turhankin paljon... mutta unohdan usein, että on paljon hyvääkin, voi kun vaan oppisin sen "sisäistämään".. vaikea uskoa mitään hyvää, kun on niin ahdistunut ja masentunut koko ajan, että jos joku sattuukin sanomaan jotain kivaa, niin kääntää senkin mielessään negatiiviseksi... eilen en kuitenkaan tehnyt niin. mä uskoin joka sanan, ainakin hetken. mut tää hetki pelastaa taas monta synkkää päivää..

mies sanoi mulle just sen kaiken, mitä mä halusinki kuulla. sen kuinka paljon se rakastaa ja välittää musta, rakastaa mua hetki hetkeltä enemmän ja enemmän, haluaa mun kanssa joskus tulevaisuudessa kihloihin/naimisiin, yhteisen lapsen, kaiken mistä mä oon vaan haaveillut, mitä en koskaan uskoisi todeksi. mutta eilen mä uskoin, ehkä uskon vieläkin.. joskus, jossain vaiheessa...

ehkä ihaninta oli kun mieheni kysyi et haluatko sä olla mun kanssa vielä ku mä oon vanha ja ryppyinen? mitään muuta en haluaisi niin paljon, kun olla tän ihmisen kanssa, loppuun asti. ja ehkä kaikkein tärkeintä tässä kuitenkin oli, että me puhuttiin, ja etenkin, että mieheni "avautui" mulle.. mä rupesin miettimään, et oon tosiaan unohtanut millanen olin ennen. kova, kylmä, tunteeton, vihainen, sulkeutunut... mä luulin silloin, että ei tuu koskaan olemaan ketään, joka ton muurin rikkois. etenkään exän jälkeen...

mä oon nykyään ihan eri ihminen, ja se on täysin mun miehen ansiota. en oo ees tajunnut, miten mä oon muuttunut, mä oon vaan kiinnittänyt huomiota kaikkeen negatiiviseen. oikeestaan onhan mussa jotain hyvääkin, pakkohan se on olla. kaikissa on. ei mua muuten kukaan katselis, mieheni sanoin, jos mä oisin joku ihan sama, niin mä olisin ollut tässä 2 päivää... ja kun kukaan ei oo täydellinen, vaikka mä hyvin usein yritän olla, mutta taas, mieheni sanoin; sä oot täydellinen mulle, eikä sun tarvi yrittää olla täydellinen, koska ei kukaan pysty siihen. sä oot täydellinen mulle, siis ihan oikeasti, nyt mä oon "saavuttanut" jotain, mitä oon aina halunnut olla. täydellinen. en vaan ois uskonut, että olisin jollekin muulle ns. täydellinen, oon aina ajatellut, et mun pitää olla jotenkin parempi kuin kukaan, että voisin olla täydellinen. tän hetken, musta tuntuu, että mä kelpaan ja riitän, kerrankin.

mä oon kai jotenkin tajunnut, että ihmiset tekee virheitä ja niistä opitaan. ja että myös minä saan tehdä virheitä. mä oon myös alkanut oikeesti välittää, ehkä jo liikaakin. musta on kivaa tehdä miehelle ruokaa josta se tykkää, siivota, jotta sen ois kivempi tulla kotiin, huomioida sitä, kertoa kuinka paljon mä välitän, keskustella ja puhua omista asioistani, kuunnella sen asioita... 

on tietenkin niitä huonojakin päiviä, ja niitä on nykyisin tosi paljon, mut pääasiassa mä aattelen koko ajan miltä toisesta tuntuu jos mä sanon tai teen näin ja mietin usein, et "tee toiselle se, minkä haluaisit itsellesikin tehtävän".. ja musta tuntuu, et se kyllä toimii. jos mä oon jo nyt saanut mieheni vähän avautumaan, niin en mä ihan väärin voi kaikkea tehdä. nyt pitäisi vaan muistaa, millanen oli itse silloin kun oli sulkeutunut. oonhan mä vieläkin, mut oon löytänyt sellasen ihmisen, kenen kanssa ei tarvitse olla sulkeutunut. mä voin ja haluan puhua sille ihan kaikesta ja etenkin, mä haluan kuunnella ja auttaa ja tukea toista. 

ehkä vasta nyt mulla on vähän hajua siitä, mitä rakkaus mun kohdalla on. ei mun edellisessä suhteessa ollut tällästä, mä seurustelin, koska en halunnut olla yksin, enkä osannut ajatella itseäni yhtään. kun sanottiin toisillemme ekaa kertaa rakastan sua, pikku hiljaa, se alkoi mun kohdalla tarkoittaa sitä, että mä annan itseni toiselle ihan kokonaan. mä annan toiselle mahdollisuuden satuttaa mua pysyvästi, haavoittaa mua ja käyttää mua hyväksi, jos taas negatiivisesti ajatellaan. ja sehän mua pelottaakin, edelleen. mut oon tajunnut, et jos mä en sitä riskiä nyt ota, niin mä en voi koskaan mitään saadakaan, en läheisyyttä, ihmistä joka kuuntelis, auttais, tukisi, ihmistä jonka kanssa on hyvä olla. niin se vaan on. ei se vaan onnistu, jos mä koko ajan pidän "suojakilven" mukanani. mä oon jättämässä sitä kilpeä koko ajan enemmän ja enemmän pois. välillä, ja etenkin masentuneena se yrittää taas tulla takaisin, mutta mieheni on saanut mut uskomaan, et maailmassa voi olla jotain hyvääkin.

ja mitä sitten, jos tässä käy huonosti? enhän mä voi sitä tietää, eikä sitä tiedä kukaan, vaan aika näyttää. mutta sanoi kuka mitä vaan, mä aion ainakin yrittää ja kattoa tän loppuun asti, enkä mä halua luovuttaa, en, ennen kuin oon yrittänyt kaikkeni. tottakai mä oon nyt varmaan sekavampi kun koskaan ja itken enemmän kun ikinä, mut ku oon miettinyt, niin se johtuu siitä, että mulla on tunteet, kappas vaan:D ja, että mä välitän. mä oon todellakin muuttunut ja haluan jatkaa tätä muutosta, tää on kaikki vaan parempaan suuntaan. välillä on aika rankkaakin, mutta kun mä tästä kaikesta selviän, mä tiedän, että mä oon vahvempi kuin kukaan. ja mikä parasta, mun ei tarvitse selviytyä yksin. mulla on joku, joka välittää. vaikkei se aina sitä kerrokkaan ja hoe, niin paljon kuin minä, mut joku kuitenkin välittää ja rakastaa. pitäisi vaan aina tajuta se. ja kun sitä toistakin pelottaa, sitäkin on sattunut ja paljon. miksi se satuttaisi mua, kun se tietää miltä se tuntuu? ja mä en sitä satuta, mäkin tiedän miltä se tuntuu..

mietin viime yönä, et oon kerrankin löytänyt unelmieni miehen, kaikinpuolin. ulkonäkö ei oo mulle se tärkein juttu, ei todellakaan, mut ku ajattelin, niin en tiedä ketään, joka olis mun mielestä paremman näköinen. jos ollaan baarissa, kaupassa, missä tahansa, niin musta tuntuu, et en ees huomaa ketään muita. eikä tietysti pidäkkään, mutta vertaan moneen kaveriini, "kaikki" naispuoleiset kaverini ihailevat, jos mies on esim. tosi lihaksikas ja treenattu, ihan siis vaikka jos telkkarista katsotaan jotain tai ollaan likkojen kanssa baarissa. mä en jotenkin osaa ajatella, et joku muu mies vois olla hyvännäkönen, mä oon löytänyt just sen mitä mä oon aina etsinytkin. 

mun mies osaa olla hauska, välillä oikeestaan aika kakara ja toisinaan se käy jo hermoille, mut se on saanut mut tajuamaan, et ei kaikkea tarvi ottaa niin vakavasti, voi nauraa, voi nauttia... voi olla omaitsensä. se on loppupeleissä tosi kiltti, sen näkee sen silmistä. ja kun se jostain välittää, niin se välittää aidosti, vaikka sillä on ollut vaikeaa ja se yrittää olla kova, mutta pikku hiljaa.. ei sieltä kuoresta tulla ulos yhdessä päivässä. ja mä haluan olla silloin paikalla, kun se haluaa puhua, mä haluan auttaa ja tukea, koska mä rakastan sitä. eikä mikään parisuhde oo täydellinen, kuten ei myöskään kukaan ihminen, aina tehdään virheitä, ja niistä opitaan. yritän hokea tätä itselleni, et muistaisin tän myös siellä pohjalla ollessani.

ensimmäistä kertaa elämässäni haluan yrittää ja tehdä kaikkeni et tää onnistuis. eikä se onnistu sillä et motkotan joka asiasta ja syyllistän toista, mun pitää oppia "ilmaisemaan" asiani "rakentavasti". jos mä vaan valitan ja syyllistän, niin tottakai toinen vetäytyy sinne kuoreensa ja alkaa syyttää kaikesta itseänsä, niinhän mä itsekin olen tehnyt ja teen välillä vieläkin. en tiedä, onko hyvä vai huono, mut nykyisin koitan kertoa aina alkuun miltä musta tuntuu, jos toinen sanoo/tekee jotain ja samalla sekunnilla "perustelen", miksi niin on ja yleensä kun sanon perusteluni ääneen, tajuan itsekin, et onko mun reagointi asiaan ollut ihan oikea. otan välillä aika helposti itseeni ja hetken päästä tajuan, et olikohan nyt taas ihan järkevää, eihän se nyt ihan noin tarkottanut, miten itse ajattelin alkuun. ja jos toinen taas on ihan oikeasti sanonut tyhmästi tai tehnyt, niin koitan jotenkin saada sen ymmärtämään, et jos mä tekisin samoin, miltä siitä tuntuis. okei, nyt alkaa kyl jo itteäkin naurattaa, mä kuulostan jo joltain vitun psykopaatilta:D ajattelen ehkä vähän liikaakin, mut ku toimin näin, niin se helpottaa ainakin mua, yleensähän mä meen vaan sänkyyn makaamaan ja murehtimaan ja oon hiljaa. edistystä siis havaittavissa, mä puhun!

musta tuntuu, että oon jotenkin "henkisesti" kasvanut ihan kauheasti tässä n.puolen vuoden aikana, vuosien psykoterapiakin voi auttaa asiaa, mutta mä ajattelen kauheasti, välillä liikaakin, miksi teen näin tai noin, miksi ajattelen näin, mitä voisin muuttaa jne... mä alan pikku hiljaa tajuamaan millanen ihminen mä itse olen. ja et loppupeleissä oon aika samanlainen, kun mun mutsi. mä oon tosi kiltti ja huolehtiva, empaattinen, tarkka ja sellanen "äiti", haluun huolehtia kaikista rakkaimmistani ja haluun, et niillä on hyvä olla. huolehdin enemmän muista kuin itsestäni ja kannan toistenkin taakan harteillani, oon ehkä jopa liian vastuuntuntoinen ja haluan aina tehdä parhaani. hitto, en oo koskaan kirjottanut itestäni näin montaa hyvää asiaa, oonko edes yhtä? tosin, kaikki nää asiat on vähän sellasia, et pitäis muistaa, kohtuus kaikessa... välillä mä olen liian kiltti, otan liikaa vastuuta asioista jne ja se taas rasittaa mua. ja siitä taas johtuu, et masennun, kun ei enää voimat riitäkään. olisko jo aika alkaa välillä miettimään itseänikin? tai siis lähinnä sitä, et miksi helvetissä mun pitää koko ajan haukkua itseäni ja lyödä itseäni syvemmälle sinne synkkyyteen. jos alkaisin olee vaikka ees vähän armollisempi itselleni. ja miettisin mitä mä oikeesti haluan tehdä, eikä niin, et mitä muut multa odottaa, tai pahemminkin, mitä mä luulen et muut multa odottaa/vaatii. 

ainakin sen mä tiedän, et tän parisuhteen mä haluan pitää ja panostaa siihen. muita asioita täytyy vielä miettiä..