todellisuus iski vastaan eilen vaatekaupoissa. kävin monta kauppaa läpi, halusin uudet farkut. sovitin joka kaupassa isointa kokoa, ja missään ei isoinkaan koko mahtunut päälle. mutsikin sanoi, kun sovitin jotain paitaa, et hei, tossa sun läskit ei näy. hienoa, vittu hienoa. mä oon lihavempi kun ikinä milloinkaan. vihaan itseäni.

mietin myös toista asiaa, miksi kaikki on aina mun vika? jos mä loukkaannun jostain asiasta, tai olen mustasukkainen, niin se on mun vika, mitäs oon niin tämmönen... toinen ei koskaan tee mitään väärin, sano väärin, kirjoita väärin. aina vika on mussa. mutta mä oon jo tottunut siihen. sekin, jos löydän vessan kaapista mieheni exän alusvaatteita ja loukkaannun siitä, sekin on mun vika. ei siinä oo mitään pahaa. tai jos huomaan, että se on taas puhunut yhden exänsä kanssa facebookissa, mihin sen ei pitänyt taas pitää yhteyttä... sekin on mun vika, että mua sattuu. eihän siinä ole mitään pahaa, tai väärää. 

ja jos mä koitan esittää, et kaikki on hyvin ja ei mua satu, ne sen exät tulee mun uniin. jep. nään joka vitun yö painajaisia siitä, että mieheni lähtee jonkun muun matkaan ja siinä unessa se vaan nauraa mulle, ihan kun mulla ei ois mitään väliä. ja kun mä tästä painajaisesta herään, mä saan vaan kauhean paniikkikohtauksen, itken vaan. unet tuntuu niin todelta. mä vaan mietin, et mitä jos niin tapahtuu oikeasti? tyhmäähän se on miettiä jos jos jos... mutta en vaan pysty olla miettimättäkään. 

taas mä oon perjantai iltana yksin, selvinpäin, koiran kanssa kotona. kun mies lähti ryyppäämään veljelleen. itken koko illan ja odotan ja toivon, et koska se soittaa mulle, et voin mennä hakemaan sen. yleensä se on kyllä vasta aamulla. olis niin ihanaa joskus vaan olla iha kahdestaan, käydä vaikka baarissa ihan kahdestaan, tai jotain.. ja olishan se itsekin kiva välillä lähteä ryyppäämään, mutta ei mulla ole siihen varaa, pitää meidän syödäkin. vaikka nyt kyllä harkitsen todella vakavasti, että lähden käymään alkossa.. voi kai sitä yksikseenkin juoda ja itkeä.

elämä valuu taas käsistä, enkä mä ees jaksa enää yrittää tehdä mitään. koulukin jäi taas kesken. montako kertaa olen aloittanut jonkun koulun/työn ja jättänyt kesken, sairasloman takia... liian monta kertaa. ja jos tästä parisuhteestakaan ei tule mitään... niin...? miksi mun pitää haaveilla naimisiin menosta ja lapsista... tuskin ne kuitenkaan toteutuu ja etenkin, kun ne ei toteudu, niin en enää jaksa. mä en jaksa tätä mun saatanan valitusta, en itseäni, en mitään.

pääsis miehenikin helpommalla, kun jättäis mut, ei tarvis katella läskiä, rumaa ja valittavaa akkaa. ai niin, ja masentunutta. saisin muuttaa mullan alle, pysyvästi.