ei kai olisi pitänyt eilen hehkuttaa, että on mennyt suht hyvin muutama päivä. tänään taas täysin ahdistuksen parissa. tuntuu, että mieheni olisi iloisempi ja onnellisempi jonkun exänsä/panonsa kanssa... mä en tiedä enää mitä tekisin piristääkseni sitä, sillä nyt on ollu tänään aika masis päivä, kun yks työjuttu meni perseelleen... ja mä oon yrittänyt antaa sen rauhassa pelata koko päivän ja omasta ahdistuksesta huolimatta kävin kaupassa ja pyörin siellä ties kuinka kauan, etsien jotain, mikä vois ees vähän piristää sitä, ja no, löysin mä jotain pientä... ja tein sit ruokaa ja ehdotin et katotaan yks leffa minkä se on halunnu kattoa, mut mikä ei mua kiinnosta... no, ei se sitä kauaa jaksanu kattoa, taas pelaamaan... tuntuu, etten mä oo riittävä sille, mitä mä vielä keksin? äsken sorruin sitten ensin nätisti vihjailemaan, että jos tehtäis jotain viel yhes ennen ku mennää nukkumaan... ja kun en vastausta saanut, niin vähän väliä sitten ruinasin yhteistä aikaa... turhaan... mä ymmärrän, et se haluu pelata ja kai se sitä sit piristää, mut enkö mä sit osaa? oonko taas niin huono... 

nyt kun se tuola liikkuu, niin toivon turhaan, että se tulis mun luokse... kuuntelemalla kuuntelen pienintäkin ääntä, että josko se nyt tulis... ärsyttävää, kun tiedän ettei se tuu, ehkä aamuyöstä, jos silloinkaan... ja mua taas alkaa ahdistamaan kun pitää mennä yksin nukkumaan. se on vaan se paniikki siitä, että kun heräät keskellä yötä ja toinen ei oo missään... vaikkei niin tapahdu, niin pelkään silti, sille en ole vielä pystynyt tekemään mitään.. ja oonhan mä aikuinen ihminen, kyllä mun pitää osata nukkua yksin. niin pitäisi... mutten osaa, ahdistun, pelkään... ja kun ahdistun tarpeeksi, ei edes unilääkkeet auta mua nukahtamaan, tai pitämään unessa... huoh.... 

tää on taas tätä... kun mulle todella rakkaalla ihmisellä on huono olla/hän on masentunut, yritän tehdä kaikkeni, että hän piristyisi... ai niin, yritin mä saada häntä kauppaan tai ees koiraa viemään ulos mun kanssa... leffaanki oltiin suunniteltu menevämme... ehkä pitäisi vaan tajuta antaa hänen olla rauhassa ja pelata... mutta samalla tietty itse toivoisin itselleni piristystä, eli, että saisin viettää hänen kanssaan aikaa... kahdenkeskistä.. aina kuvittelen, että jos oikein kovasti yritän koko päivän tehdä hänen mielikseen ja antaa hänen pelata yms rauhassa, niin josko sit illalla ennen nukkumaanmenoa olisi hetki kahdestaan/mulle aikaa... kun se ois mulle tärkeää ja auttais mua jaksamaan...

no, itsepähän olen tälläinen, rakkaimmat menee aina itseni edelle... ja taas pohdin tätä mun rakastamista. oon itseasiassa jo ihan kakarana ollut hyvin omistushaluinen mulle rakkaista eläimistä/kavereista/ja nyt myöhemmin miehistä. muistan, että hevosestakin oon ollut ns."mustasukkainen", jos joku muu ratsasti sillä hevosella ja se meni paremmin kuin mulla... tää helpotti vasta, kun sain omakseni kyseisen hevosen. silloin ei haitannut, vaikka muut sillä ratsastivat, olihan se kuitenkin mun ja sitä ei kukaan multa voinut viedä. oon kyllä sit myös tehnyt kaikkeni rakkaiden eläimen/ihmisten eteen. kun oikein rakastan jotain, mä teen ihan kaikkeni, että rakkauden kohteellani olisi asiat hyvin ja hän olisi iloinen ja onnellinen. mä laitan rakkaimpani aina itseni edelle. "tee toiselle, niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän", tätä mä hyvin pitkälti noudatan rakkaimmille ja läheisimmille ihmisille... tosin, harvemmin se kyllä ihan näin toimii toisinpäin, mutta se on ymmärrettävää... kaikkihan me ollaan erilaisia.

kai sitä pitää taas ottaa kourallinen unipillereitä, kun eipä tuo tuolta näy tulevan. äsken tuli käymään, että korvaa tän viikonloppuna... enpä vaan jaksa uskoa... on niin monet kerrat luvattu, ja aina se on seuraavana päivänä... seksiä nyt ainakin on siirretty hyvin usein... tyhmää vaan mielestäni sanoa/"luvata" jotain, joka ei toteudu... koskahan joku välittäis mun jaksamisesta? nyt kun oon alkanut pyytämään esim. et tehdään sitä ja tota... ja puhumaan omista tunteistani... mutta kukapa näihin pyyntöihini tai tunteisiini reagoisi... turhiahan ne ovat. enkä taaskaan koe olevani kovinkaan tärkeä, kun ei mua kukaan kuuntele... 

pitää vaan jaksaa alkaa esittää kovaa ja vahvaa. vähän oon jo yrittänyt, mutta helvetin vaikeaa se nykyään on. ja vittuilu, sitäkin pitäisi tehdä, kun se exä tekee sitä... on vaan niin paljon kyynelissä pidättelyä, kun mulle tietenkin vittuillaan takasin. ja mua sattuu, tuntuu, kuin sydän revittäisiin rinnasta irti. ne kaikki muut naiset on niin paljon parempia panoja.... mä olen vaan yksi monien joukossa, ja varmasti sieltä paskimmasta päästä... harvemmin mitään kehuja tulee, vaikka itse ylistän miestäni koko ajan, ja miksi en ylistäisi, hän on helvetin hyvä.