Viime aikoina on ollut taas tosi sekavaa, välillä oon tappamassa itseäni kun ahdistaa niin paljon, mutta nyt taas pari päivää mennyt ihan ok. Oon tajunnu, että rakastan aina vaan enemmän miestäni, ja se on mulle tosi hyvä, mulla on turvallinen olla sen kanssa, eikä mun tarvitse pelätä, että se satuttaisi mua (etenkään seksissä). mulla on vaan niin paska itsetunto, että kuvittelen koko ajan olevani maailman huonoin ihminen, vihaan itseäni, eikä musta voi kukaan muukaan pitää tai rakastaa mua. välillä tajuan, ja miehenikin mua muistuttaa, että miksiköhän hän sit on ja asuu mun kanssa, jos ei rakastaisi ym? hänellä on ollut niin paljon kauniimipia ja laihempia muijia, että olisi kyllä varaa valita. ja silti, hän on mun kanssa. en voi siis ihan oikeasti olla aivan paska, kun kattelee mua ja mun skitsoilua.... vielä kun vaan aina muistaisin tän, enkä koko ajan vertais itseäni muihin... 

koulu asiat ressaa ja paljon, ja heti kun saan ne mielestäni, niin olo helpottuu kummasti, kaipa tää tästä, päivä kerrallaan. mieheni lapset oli viime viikolla meillä aika paljon. se piristi kummasti, oli pakko nousta aamulla sängystä ylös laittamaan lapsille aamupalaa yms. tarvitsen näköjään todella painavan syyn, miksi nousta aamulla ylös, itse en ole sellainen syy. mä kyllä todella pidän niistä lapsista, suorastaan rakastan. voi, kun olisi omia, ehkä jonain päivänä... :) tunnen itseni jotenkin ees tärkeäksi, kun ne lapset on meillä ja tulee pyytämään ja kysymään multa milloin mitäkin asiaa, ne on ihania:) lapset menee aina kaiken edelle, on ihanaa kun saa huolehtia niistä, laittaa ruokaa, leikkiä niiden kanssa jne, mieheni lisäksi:D tosin, huomasin taas, että en kiireessä muista huolehtia omasta syömisestä tms... pitäis kai jotenkin joskus itsensäkin muistaa, että jaksaisi...

siinäpä se, millähän tajuaisi, että pitäis alkaa välittämään myös itsestään... tää on ehkä itsekästä sanoa, mutta olis ihanaa, jos joskus joku kuuntelis munkin huolia.... mieheni tietysti kuuntelee, mutta ei sekään jaksa kaikkea, eikä halua kaikkea edes kuulla. monella ystävälläni menee nyt heidän parisuhteissaan huonosti ja jotkut eroavat, kuka heitä kuuntelee ja yrittää auttaa, no minä. minä kuuntelen, lohdutan, autan. kaikkia joista välitän, ja vaikkei nyt niin hyviä ystäviä olisikaan, mulla pitää aina olla aikaa ystäville ja heidän murheilleen ja otan heidän murheet jotenkin kantaakseni, vaikka omiakin olisi... oonhan mä joskus yrittänyt vähän avautua noille, mutta aina löytyy joku muu puheenaihe, kun on kyse mun huolista ja murheista... kuulostaahan tää itsekkäältä, ja haluan tietysti kuunnella ja auttaa ystäviäni, jos siihen vaan pystyn, mutta voi, kun joku kuuntelis muakin... alkaa vaan olemaan henkisesti aika raskasta, kun jotenkin eläydyn heidän murheisiinsa ja ongelmiin niin kovasti, että oma jaksaminen on taas äärirajoilla... tosin, onpahan vihdoin tajunnut, että tulee mullakin sanottua ja valitettua miehelleni paljon kaikesta turhasta, masentuneena unohtuu niin herkästi ne hyvät asiat, mihin ihastuin ja rakastuin miehessäni ja kuinka hyvä hän on minulle? muiden ongelmia kuunnellessa alkaa muistaa hyviä puolia omassa elämässä ja parisuhteessa, ei kaikki ole niin huonosti, miksi mun pää asiat kääntää.

vanhat asiat alkaa myös pomppia silmille. ne asiat, joita en ole koskaan käsitellyt, vaan sivuuttanut ne mielestäni ja yrittänyt unohtaa... ne asiat alkavat nousta esiin... ehkä aika ei ole aikaisemmin ollut kypsä niiden käsittelemiseen, nyt kun vihdoin tunnen olevani turvallisessa parisuhteessa ja olen löytänyt ihanan miehen, jota ei tarvitse pelätä, jonka kanssa ei tarvitse olla koko ajan varuillaan, alkaa menneisyyden haamut kummittelemaan ja ne pitäisi hoitaa pois päiväjärjestyksestä. jo pelkkä sana "raiskaus" saa mut muistamaan kuin eilisen päivän, kaiken vuosia sitten tapahtununeen paskan. ja luulen, että uskallan alkaa nyt sitä aihetta käsittelemään, kun tiedän, että mieheni ei sellaista tekisi, luotan häneen ja hän suojelee ja tukee minua. rakastaa. ei satuta. 

mutta missä mä näitä paskoja juttuja käsittelen? kaverit ei kuuntele, ja sairaanhoitajalla seuraava aika vasta kesäkuussa, aikaisemmin ei ole aikoja... ja silloinkin näemme vain 2 viikon välein, niin harvoilla käynneillä ei 45minuutin aikana paljon menneisyyttä käsitellä, kun nykyhetkessäkin on tekemistä... ärsyttää kun haluaisin puhua,.vihdoinkin, vaikkei se helppoa ole... mutta ei ole mahdollisuutta. haluan apua tähän asiaan, koska se häiritsee jokapäiväistä elämää, saatan alkaa itkeä tai ahdistun välillä pienestäkin asiasta, ja vain siksi, että muistan vanhat asiat... mieheni on siitä ihana, että hänelle voin puhua aivan kaikesta, eikä se ahdista yhtään (puhuminen), mutta hän ei ymmärrettävistä syistä halua kuulla yksityiskohtaisesti näitä asioita.... 

eniten mua jotenkin liikuttaa se, kuinka hyvä ja välittävä mieheni on, miten mä oon ennen antanut sen kaiken paskan tapahtua? ja vaan luullut, että mä oon ansainnut sen, että mua hyväksikäytetään seksissä, rahallisesti yms, että mä oon niin paska ihminen, että mulle kuuluukin tapahtua näin. aloin yksi ilta vaan itkemään, kun todella tiedostin sen, ettei mieheni voisi koskaan tehdä mulle mitään sellaista paskaa, mitä oon liian monta kertaa joutunut kokemaan ja tajusin, ettei kenenkään pidä kokea sellaista. se tunne, että sulla on oikeasti turvallista olla jonkun kanssa... ja ensimmäistä kertaa elämässäsi sä tunnet niin... ja kai mä tunsin itseni ainakin vähän tärkeäksi, koska mua ei enää tulisi sattumaan, mua kunnioitetaan, jos mä sanon ei, niin mua uskotaan. mua ihan oikeasti uskotaan, mitään ei tapahdu tai jatketa, jos mä sanon ei. voi, miten rakastankaan mun miestä... surullista vaan, että tajuan vasta nyt, ettei tarvitse kestää sellaista, mitä oli ennen. voit luottaa toiseen... se ei sua satuta. tyhmää ehkä jauhaa tälläistä, muille varmaan itsestäänselvää asiaa, mutta mulle se ei oo ollut itsestäänselvää, ei todellakaan...

ai niin, pitihän mun kirjoittaa siitä vauvakuumeestanikin... ennen edes kuvitellut, että tulisi vastaan sellainen ihminen, jonka kanssa haluaisin lapsia... mieheni tavattuani, olen alkanut haaveilemaan... jonain päivänä... ja se, kun mieheni sanoi, että on seurannut mua, kun hänen lapset on meillä ja huomaa, kuinka paljon mä pidän niistä lapsista... ja kun hän sanoi, että musta tulisi hyvä äiti.... silloin tuli jotenkin ihan järjettömän hyvä olo. kyllä mä vielä jonain päivänä saan lapsia, juuri tämän miehen kanssa. ja ollaan siitä puhuttukin, mutta ei vielä. sitten, kun on toi mielenterveyskin vähän tasaisempi ja eipä me olla kun pikkasen vajaa vuosi seurusteltu, joten liian aikaista... mutta haaveillahan saa ja eiköhän nämä haaveet jossain vaiheessa toteudu, niin mä haluan uskoa:) <3