Mulla on mies, joka rakastaa mua, ja ystäviä/kavereitakin löytyy. Silti mä olen yksin. Ystäville/kavereille en vain voi puhua kaikesta. En pysty. Kuuntelen heidän ongelmat ja asiat, mutta omistani en halua heille puhua. Miehelleni haluan ja pystyn puhumaan, ja olen puhunutkin. Hän ei vaan jaksa enää kuunnella mun vuodatuksia. Mulla ei ole ketään kelle puhua. 

Kuinka paljon mä kaipaisin sitä, että mieheni ottaisi mut syliin ja olis vaan, kun mulla on paha olla. Kaipaan niin helvetisti sitä, että joku olis vaan lähellä ja pitäis musta kiinni. Ja ainoa, kenet edes päästän niin lähelle itseäni, on mieheni. Rakastan häntä niin paljon.

Ymmärrän, ettei hän mua jaksa kuunnella, kun jutut on aina samoja. Mutta ne on mua, ne on mun ajatuksia. Mulle ei tunnu riittävän, että joskus sanoo, että mä kelpaan ja olen kaunis jne.. Joka päivä mä haukun itseäni jollain tapaa. Joskus vähemmän, joskus enemmän. Ja sitten tulee hetkiä, kun romahdan ja ne kaikki hetkelliset ajatukset kaatuu niskaan. Mä en kelpaa, mä olen läski, mä olen ruma, mä en ole seksikäs. Ja kuinka ne muut on. Mä haluaisin olla kaikkea sitä. Tuntea itseni halutuksi, rakastetuksi, seksikkääksi... Enkä ole ansainnut läheisyyttä, sen olen ymmärtänyt. Jos olisin laiha ja täydellinen, mua halattaisiin ja kuunneltaisiin, kun on paha olla. Mua lohdutettaisiin ja saisin vaan olla toisen lähellä.

Nämä on mun ajatuksia. Ja synkimpinä hetkinä mä todella uskon joka sanan, mitä pääni mulle tuottaa, vanhasta muistista. Toivoisin niin, että rakastamani ihminen näyttäisi niinä hetkinä rakastavansa mua ja herättäisi mut todellisuuteen, sanoisi niitä sanoja, mitä joskus harvoin sanoo. Vaikken niitä ole ansainnut.

On raastavaa, kun maailmassa ei ole ketään muuta, keneltä haluaisin "lohdutusta", kenelle voisin puhua, kenen haluaisin halaavan mua... Olen lapsellinen, mutta en vaan kestä yksinäisyyttä. Enkä tunnu tottuvan siihen ikinä. Kun mies on viikonloppuisin veljellään yö myöhään, mä valvon aina. Mä saatan olla kuoleman väsynyt, mutten vaan pysty nukkumaan. Pelkään. Pelkään enemmän kuin mitään muuta, että jään yksin. Että mun sydän särjetään, kun olen antanut sen toisen käsiin. Kaikki tai ei mitään, ja rakastuessani mieheeni, valitsin kaiken. Annan itsestäni kaiken hänelle ja toivon, ettei hän satuta mua.

  Yksinäisyyden pelko johtuu varmaan lapsuudesta. En ihan tosissaan muista, että mua olisi vanhemmat halanneet tai tulleet lohduttamaan, jos mulla oli paha mieli jostain. Jos menin huoneeseeni, kukaan ei seurannut perässä. Kun äiti ja isä lähtivät reissuun ja jäin veljeni kanssa mummolle, sain kohtauksen ja roikuin äidissäni kiinni ja huusin vaan, että älä jätä mua. Olin alle kouluikäinen. Koulussa mua kiusattiin, kun olin läski (nykyään mielestäni normaali painoinen lapsi) ja mulla oli silmälasit. Muistan, että itkin välitunnit koulun rappujen takana. Kyllä mun vanhemmat mua rakastaa, mutten ole lapsenakaan kokenut olevani rakastettu. En ole saanut lohdutusta, kun sitä olisin tarvinnut. Ja siksi kaipaan ja haaveilen siitä vieläkin. 

 Kai mä olen syntynyt hulluksi, mutta välillä alkaa olla vaikea elää itseni kanssa. Pelkään rakkautta. Rakastan liikaa. En halua jäädä yksin. En halua menettää ihmistä, joka on muuttanut mun elämän. Joka on ensimmäinen ihminen, kenelle uskallan puhua tunteistani ja kenet päästän lähelleni. 

Mun elämässä parhainta on, kun saan nukahtaa mieheni viereen ja herätä hänen vierestään. Rakastan sitä, kun hän katsoo mua silmiin ja hymyilee, rakastan, kun hän pitää mua lähellään, silittää mun hiuksia, sanoo ihania asioita, saa mut nauramaan... Hänen kanssa mun on hyvä olla. Mua vaan pelottaa tuntea näin. Mä oon menettänyt mun sydämmen kokonaan. Ei ole paluuta entiseen. Hän voi käyttää sitä miten haluaa, koska mä vaan niin palavasti rakastan. Olen sen hänelle kertonut ja toivon, ettei mua enää käytettäisi hyväksi. Mua on ihan liian helppo käyttää hyväksi. Huono itsetunto ajaa mut väkisinkin tilanteisiin, missä haluan vaan miellyttää toista. Tunnen koko ajan, etten kelpaa, jos en ole täydellinen. 

ja joo, itsesääli taas huipussaan.....