"Elämä liikkuu ei se voi seisahtua
Kaikki muuttuu mutta antaa sen muuttua mä
Tajusin tänään että rakastan sua
Vielä eilen luulin ettei mikään liikuta mua
Jos se muuttuu niin antaa sen muuttua"

Mä olen antanut monen asian muuttua viime vuoden aikana, ja hyvä niin. Muutoksiin pystyy itse vaikuttamaan omilla valinnoillaan. Päätin yrittää jatkaa koulua ja selviytyä siitä. Sain työpaikan. Päätin alkaa huolehtimaan itsestäni, jotta jaksaisin tehdä työtä, mitä haluan tehdä. Aloin syömään säännöllisemmin ja terveellisemmin ja alkoholi jäi pikku hiljaa pois. Päätin nukkua enemmän, tämän kanssa on kyllä vielä tekemistä... Tiedostin, että hullu pelkäämiseni, siitä että mieheni jättää/pettää mua, ei auta mitään. Koska jos hän niin tekee, en mä voi sitä mitenkään estää, sitten käy niin kuin käy. Se riskihän rakastumisessa on vaan otettava, no can do. Ja kaikki nämä valinnat on muuttaneet mua ja mun elämää, parempaan päin. Ei tää vieläkään ruusuilla tanssimista oo, mutta valoa on tunnelin päässä.

Moni asia on muuttunut vuodessa. Onneksi parempaan suuntaan. Käyn töissä ja koulussa ja yritän jotenkin pärjätä. Työsoppari on ainakin vuodeksi eteenpäin ja koulusta pitäisi valmistua kesällä, jos kaikki menee hyvin. Muutettiin lähemmäs mun duunipaikkaakin, ja työmatka on nyt 10km, kun ennen oli 70km. Kaikki on oikeastaan aika hyvin. Selviydyn jokapäiväisestä elämästä jotenkuten, mutta selviydyn kuitenkin. Ja kykenen käymään töissä. Fyysisistä kivuista huolimatta. Mun täytyy vaan silti olla koko ajan tarkkana, et muistan syödä riittävän usein ja nukkua.. Ei voi jaksaa, eikä pidäkkään jaksaa, jos nukkuu 5h/vrk ja syö 2x/vrk.. Etenkin kun työ on fyysisesti erittäin raskasta. Tän asian kanssa kamppailen joka päivä, mutta pikku hiljaa mennään parempaan päin. Alkoholin käyttökin on jäänyt melkeinpä kokonaan pois. Uutena vuotena join ja olin kännissä, ja taas muistin, että eipä siinä mitään hauskaa ole. Rahaa palaa ja seuraavana päivänä hirveä olo. Illalla oli joo ihan hauskaa, mutta en tosiaan vois enää palata siihen, et juon joka vkl.. Onneksi. 

Olen laihtunut viimeisen 5kk aikana 20kg ja se on tietenkin piristänyt mieltä ja ehkä vähän itsetuntoakin parantanut. Ainakin hetkittäin. Nyt vaan tuntuu siltä, että tää täydellisyyden tavoittelu omaa vartaloaan kohtaan, on ihan huipussaan, hetkittäin. Vuorokaudesta loppuu jo nyt tunnit kesken ja silti koen huonoa omaa tuntoa, kun en jaksa/ehdi käydä salilla ja erikseen lenkillä. En vaan ota huomioon sitä, että töissäni kävelen jo ensimmäisen 1,5h aikana 6km.. Ja muutenkin liikun tietysti koko ajan. Mutta kun pitäisi laihtua vielä lisää, ehtiä salille, ettei olis tällänen läskiperse ja no, tisseihin tarvitsisi kyllä rahaa, että ne sais muokattua.. Kuppikoko on pienentynyt 3 kokoa, kun laihtui, että joo. jeejee. Ja kaikki nämä muutokset pitää tehdä vain sen takia, että mä kelpaan. En vaan voi kelvata kenellekään tän näköisenä. Kyllähän mun mies varmasti mielummin katselisi naista, joka olis laiha, isot tissit ja hyvä perse... Mutta kun ei oo mitään näistä, niin silloin hänellä on syy jättää mut hetkenä minä hyvänsä.. Jep, nyt kun tätä kirjoitan, niin kyllähän mä järjellä ajateltuna tiedän, ettei se ehkä ihan näin mene. Mutta se "tunnemieli" kaappaa mut hyvin nopeasti valtaansa...

Vaikka oon laihtunut sen 20kg, mä en ole tyytyväinen. Saan kyllä kommentteja laihtumisestani kavereilta ja etenkin niiltä, jotka ei oo mua vähään aikaan nähneet. "vähäks sä oot laihtunut" jne... Itse vaan nään itsessäni pelkkiä virheitä ja läskiä. Moni on sanonut, että älä nyt enää laihduta.. Tosin, en mä oo kyllä päivääkään laihduttanut, muuttanut vaan ruokailua säännöllisemmäksi ja terveellisemmäksi ja jättänyt alkoholin lähes kokonaan pois. Nyt vaan alkaa kiehtoa se laihdutus ja entiset anoreksia aikojen ajatukset tulvii päähän.. Kun mikään ei riitä. Oon alkanut käymään vaa'alla, ennen kun aion syödä jotain tiettyä ruokaa. Ja vaaka kertoo, saanko syödä sitä vai en.

Hohhoijaa, alkaa jo ahdistaa taas tätä kirjoittaessa. Miksi ei voi koskaan olla tyytyväinen itseensä? Aina pitää vaatia itseltään mahdottomia ja stressata itsensä hengiltä.. Nyt olen kuumeessa, luultavasti siksi, että elimistö koittaa vähän jarruttaa tahtia. Oon vetänyt taas niillä 5-6h yöunilla liian pitkään. Lääkäri epäilee vatsahaavaa ja mulla on todella kovia mahakipuja ja buranaa on käsketty siihen syömään (ja sehän vaan pahentaa asiaa). Selkäkin on suhteellisen rikki, ollut jo vuosia, ehkä liian nuorena aloittanut liian rankan työn... Aamuisin on helvetillistä nivelsärkyä.. Rinnasta pistää vähän väliä.. Ja en ole edes kolmekymppinen vielä. Välillä mietin, että mitä tää on kymmenen vuoden päästä, kun jo nyt kivut ja vaivat on kuin 70-vuotiaalla...

No, jokatapauksessa elämä on vähän tasaantunut ja selviän arjesta. Pitäisi vaan oppia olemaan stressaamatta turhista asioista ja ottamaan joskus rennostikin.. Se on ehkä suurin haaste tälle vuodelle. Toivon kuitenkin jokaiselle entistä parempaa Uutta Vuotta, kaikki järjestyy, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin :) 

 

Mulla on mies, joka rakastaa mua, ja ystäviä/kavereitakin löytyy. Silti mä olen yksin. Ystäville/kavereille en vain voi puhua kaikesta. En pysty. Kuuntelen heidän ongelmat ja asiat, mutta omistani en halua heille puhua. Miehelleni haluan ja pystyn puhumaan, ja olen puhunutkin. Hän ei vaan jaksa enää kuunnella mun vuodatuksia. Mulla ei ole ketään kelle puhua. 

Kuinka paljon mä kaipaisin sitä, että mieheni ottaisi mut syliin ja olis vaan, kun mulla on paha olla. Kaipaan niin helvetisti sitä, että joku olis vaan lähellä ja pitäis musta kiinni. Ja ainoa, kenet edes päästän niin lähelle itseäni, on mieheni. Rakastan häntä niin paljon.

Ymmärrän, ettei hän mua jaksa kuunnella, kun jutut on aina samoja. Mutta ne on mua, ne on mun ajatuksia. Mulle ei tunnu riittävän, että joskus sanoo, että mä kelpaan ja olen kaunis jne.. Joka päivä mä haukun itseäni jollain tapaa. Joskus vähemmän, joskus enemmän. Ja sitten tulee hetkiä, kun romahdan ja ne kaikki hetkelliset ajatukset kaatuu niskaan. Mä en kelpaa, mä olen läski, mä olen ruma, mä en ole seksikäs. Ja kuinka ne muut on. Mä haluaisin olla kaikkea sitä. Tuntea itseni halutuksi, rakastetuksi, seksikkääksi... Enkä ole ansainnut läheisyyttä, sen olen ymmärtänyt. Jos olisin laiha ja täydellinen, mua halattaisiin ja kuunneltaisiin, kun on paha olla. Mua lohdutettaisiin ja saisin vaan olla toisen lähellä.

Nämä on mun ajatuksia. Ja synkimpinä hetkinä mä todella uskon joka sanan, mitä pääni mulle tuottaa, vanhasta muistista. Toivoisin niin, että rakastamani ihminen näyttäisi niinä hetkinä rakastavansa mua ja herättäisi mut todellisuuteen, sanoisi niitä sanoja, mitä joskus harvoin sanoo. Vaikken niitä ole ansainnut.

On raastavaa, kun maailmassa ei ole ketään muuta, keneltä haluaisin "lohdutusta", kenelle voisin puhua, kenen haluaisin halaavan mua... Olen lapsellinen, mutta en vaan kestä yksinäisyyttä. Enkä tunnu tottuvan siihen ikinä. Kun mies on viikonloppuisin veljellään yö myöhään, mä valvon aina. Mä saatan olla kuoleman väsynyt, mutten vaan pysty nukkumaan. Pelkään. Pelkään enemmän kuin mitään muuta, että jään yksin. Että mun sydän särjetään, kun olen antanut sen toisen käsiin. Kaikki tai ei mitään, ja rakastuessani mieheeni, valitsin kaiken. Annan itsestäni kaiken hänelle ja toivon, ettei hän satuta mua.

  Yksinäisyyden pelko johtuu varmaan lapsuudesta. En ihan tosissaan muista, että mua olisi vanhemmat halanneet tai tulleet lohduttamaan, jos mulla oli paha mieli jostain. Jos menin huoneeseeni, kukaan ei seurannut perässä. Kun äiti ja isä lähtivät reissuun ja jäin veljeni kanssa mummolle, sain kohtauksen ja roikuin äidissäni kiinni ja huusin vaan, että älä jätä mua. Olin alle kouluikäinen. Koulussa mua kiusattiin, kun olin läski (nykyään mielestäni normaali painoinen lapsi) ja mulla oli silmälasit. Muistan, että itkin välitunnit koulun rappujen takana. Kyllä mun vanhemmat mua rakastaa, mutten ole lapsenakaan kokenut olevani rakastettu. En ole saanut lohdutusta, kun sitä olisin tarvinnut. Ja siksi kaipaan ja haaveilen siitä vieläkin. 

 Kai mä olen syntynyt hulluksi, mutta välillä alkaa olla vaikea elää itseni kanssa. Pelkään rakkautta. Rakastan liikaa. En halua jäädä yksin. En halua menettää ihmistä, joka on muuttanut mun elämän. Joka on ensimmäinen ihminen, kenelle uskallan puhua tunteistani ja kenet päästän lähelleni. 

Mun elämässä parhainta on, kun saan nukahtaa mieheni viereen ja herätä hänen vierestään. Rakastan sitä, kun hän katsoo mua silmiin ja hymyilee, rakastan, kun hän pitää mua lähellään, silittää mun hiuksia, sanoo ihania asioita, saa mut nauramaan... Hänen kanssa mun on hyvä olla. Mua vaan pelottaa tuntea näin. Mä oon menettänyt mun sydämmen kokonaan. Ei ole paluuta entiseen. Hän voi käyttää sitä miten haluaa, koska mä vaan niin palavasti rakastan. Olen sen hänelle kertonut ja toivon, ettei mua enää käytettäisi hyväksi. Mua on ihan liian helppo käyttää hyväksi. Huono itsetunto ajaa mut väkisinkin tilanteisiin, missä haluan vaan miellyttää toista. Tunnen koko ajan, etten kelpaa, jos en ole täydellinen. 

ja joo, itsesääli taas huipussaan.....

Jos sanoo rakastavansa ja välittävänsä, miksei sitten käyttäydy sen mukaisesti? miksi mua pitää satuttaa, vai oonko mä jotenkin viallinen, kun muhun sattuu. tuntuu, kuin sydän revittäisiin rinnasta ja elämä hiipuisi päivä päivältä enemmän. täytyisi yrittää elää päivä kerrallaan ja nauttia joka hetkestä, nyt kun niitä vielä on. mä en vaan haluisi, että tää loppuu. rakastan ihan liikaa, välitän liikaa.. pitäisi kai joskus välittää itsestäänkin, mutta kun ei itsessäni ole mitään mistä välittää. 

miksi sen toisen pitää olla niin paljon kauniimpi, laihempi ja parempi? se on aivan erilainen kuin mä. ja mä en vaan tule riittämään, siihen toiseen verrattuna... olisin vaan kerrankin halunnut, että mua arvostettaisiin...

miksi mä haaveilen kaikesta sellaisesta, mikä ei toteudu. miksi pitää elätellä toivoa, kun ei sitä ole. kai se on se rakkaus. saa haaveilemaan ja toivomaan.. oon vaan taas ollut liian luottavainen, halunnut uskoa, että tää mies ei mua satuta, tää välittää, rakastaa ja kuuntelee mua ja käyttäytyy myös sen mukaisesti. 

miksi mä annan itsestäni kaiken toiselle, suorastaan palvon toista, kun ei sama tapahdu toisinpäin. no siksi, että mä rakastan. olis paljon helpompaa, kun ei välittäis kenestäkään, kun kaikki olis ihan sama ja ei olisi tunteita... 

tää on vaan niin hankalaa, kun jokainen kosketus ja jokainen yhdessä oltu yö saa mut rakastamaan enemmän ja enemmän. ja kuinka paljon haluaisinkaan uskoa niitä sanoja, vaikka tiedän ettei ne oo totta, tiedän, että ne on tarkoitettu sille toiselle. en vaan haluaisi uskoa sitä, en vaan halua. 

ei pitäisi antaa itsestään kaikkea toiselle ja rakastaa näin helvetin paljon, koska sitten kun sattuu, niin sattuu aivan helvetisti.

 

mä oon taas niin loppu. vihaan ja inhoan itseäni. tuntuu, että oon maailman huonoin, rumin ja läskein akka. en mä kelpaa. miehellä olis jono oven takana naisia, sen kun valitsis kenet haluaa millekin päivälle. viime viikonloppuna yritin epätoivoisesti kännissä tappaa itseni, mutta oli lääkkeet loppunut ja olin sammunut, ennen kuin ehdin kauheita määriä vetää... ja jalatki piti pari viikkoa sit vetää ihan huolella auki, ja silloinkin meinasin et tapan itseni, mut joku pieni ääni pään sisällä muistutti mua miehestäni ja lopetinkin sen touhun siihen... 

mä jo luulin, et oisin päässy eroon kaikesta säälittävästä toiminnasta, mut paskat. kai se vaan on niin, että kun aina ja koko ajan sä ajattelet kaikkia muita paitsi itseäsi ja laitat aina muut etusijalle, niin välillä on vaan pakko olla vähän itsekäs ja ajatella vain itseään. eli sitä, että haluan vittu kuolla. mä haluun luovuttaa, en mä selviä tän sairaan pääni kanssa enää sekunttiakaan... en vaan jaksa.

en voi muuta ajatella, ku kuinka täydellisiä mieheni exät/panot on ja kuinka sillä olis kyllä kysyntää, ku mut vaa jättää. en vaan keksi yhtäkään syytä miksi se olis mun kaa, kun ei mussa vittu oo mitään hyvää. en vittu muuta ku paskaa saa aikaseks, ois vaan niiiiiiiiiiin paljon parempi ku mua ei täällä edes olisi. kaikki olis onnellisempia. 

vihaan itseäni. 

ei kai olisi pitänyt eilen hehkuttaa, että on mennyt suht hyvin muutama päivä. tänään taas täysin ahdistuksen parissa. tuntuu, että mieheni olisi iloisempi ja onnellisempi jonkun exänsä/panonsa kanssa... mä en tiedä enää mitä tekisin piristääkseni sitä, sillä nyt on ollu tänään aika masis päivä, kun yks työjuttu meni perseelleen... ja mä oon yrittänyt antaa sen rauhassa pelata koko päivän ja omasta ahdistuksesta huolimatta kävin kaupassa ja pyörin siellä ties kuinka kauan, etsien jotain, mikä vois ees vähän piristää sitä, ja no, löysin mä jotain pientä... ja tein sit ruokaa ja ehdotin et katotaan yks leffa minkä se on halunnu kattoa, mut mikä ei mua kiinnosta... no, ei se sitä kauaa jaksanu kattoa, taas pelaamaan... tuntuu, etten mä oo riittävä sille, mitä mä vielä keksin? äsken sorruin sitten ensin nätisti vihjailemaan, että jos tehtäis jotain viel yhes ennen ku mennää nukkumaan... ja kun en vastausta saanut, niin vähän väliä sitten ruinasin yhteistä aikaa... turhaan... mä ymmärrän, et se haluu pelata ja kai se sitä sit piristää, mut enkö mä sit osaa? oonko taas niin huono... 

nyt kun se tuola liikkuu, niin toivon turhaan, että se tulis mun luokse... kuuntelemalla kuuntelen pienintäkin ääntä, että josko se nyt tulis... ärsyttävää, kun tiedän ettei se tuu, ehkä aamuyöstä, jos silloinkaan... ja mua taas alkaa ahdistamaan kun pitää mennä yksin nukkumaan. se on vaan se paniikki siitä, että kun heräät keskellä yötä ja toinen ei oo missään... vaikkei niin tapahdu, niin pelkään silti, sille en ole vielä pystynyt tekemään mitään.. ja oonhan mä aikuinen ihminen, kyllä mun pitää osata nukkua yksin. niin pitäisi... mutten osaa, ahdistun, pelkään... ja kun ahdistun tarpeeksi, ei edes unilääkkeet auta mua nukahtamaan, tai pitämään unessa... huoh.... 

tää on taas tätä... kun mulle todella rakkaalla ihmisellä on huono olla/hän on masentunut, yritän tehdä kaikkeni, että hän piristyisi... ai niin, yritin mä saada häntä kauppaan tai ees koiraa viemään ulos mun kanssa... leffaanki oltiin suunniteltu menevämme... ehkä pitäisi vaan tajuta antaa hänen olla rauhassa ja pelata... mutta samalla tietty itse toivoisin itselleni piristystä, eli, että saisin viettää hänen kanssaan aikaa... kahdenkeskistä.. aina kuvittelen, että jos oikein kovasti yritän koko päivän tehdä hänen mielikseen ja antaa hänen pelata yms rauhassa, niin josko sit illalla ennen nukkumaanmenoa olisi hetki kahdestaan/mulle aikaa... kun se ois mulle tärkeää ja auttais mua jaksamaan...

no, itsepähän olen tälläinen, rakkaimmat menee aina itseni edelle... ja taas pohdin tätä mun rakastamista. oon itseasiassa jo ihan kakarana ollut hyvin omistushaluinen mulle rakkaista eläimistä/kavereista/ja nyt myöhemmin miehistä. muistan, että hevosestakin oon ollut ns."mustasukkainen", jos joku muu ratsasti sillä hevosella ja se meni paremmin kuin mulla... tää helpotti vasta, kun sain omakseni kyseisen hevosen. silloin ei haitannut, vaikka muut sillä ratsastivat, olihan se kuitenkin mun ja sitä ei kukaan multa voinut viedä. oon kyllä sit myös tehnyt kaikkeni rakkaiden eläimen/ihmisten eteen. kun oikein rakastan jotain, mä teen ihan kaikkeni, että rakkauden kohteellani olisi asiat hyvin ja hän olisi iloinen ja onnellinen. mä laitan rakkaimpani aina itseni edelle. "tee toiselle, niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän", tätä mä hyvin pitkälti noudatan rakkaimmille ja läheisimmille ihmisille... tosin, harvemmin se kyllä ihan näin toimii toisinpäin, mutta se on ymmärrettävää... kaikkihan me ollaan erilaisia.

kai sitä pitää taas ottaa kourallinen unipillereitä, kun eipä tuo tuolta näy tulevan. äsken tuli käymään, että korvaa tän viikonloppuna... enpä vaan jaksa uskoa... on niin monet kerrat luvattu, ja aina se on seuraavana päivänä... seksiä nyt ainakin on siirretty hyvin usein... tyhmää vaan mielestäni sanoa/"luvata" jotain, joka ei toteudu... koskahan joku välittäis mun jaksamisesta? nyt kun oon alkanut pyytämään esim. et tehdään sitä ja tota... ja puhumaan omista tunteistani... mutta kukapa näihin pyyntöihini tai tunteisiini reagoisi... turhiahan ne ovat. enkä taaskaan koe olevani kovinkaan tärkeä, kun ei mua kukaan kuuntele... 

pitää vaan jaksaa alkaa esittää kovaa ja vahvaa. vähän oon jo yrittänyt, mutta helvetin vaikeaa se nykyään on. ja vittuilu, sitäkin pitäisi tehdä, kun se exä tekee sitä... on vaan niin paljon kyynelissä pidättelyä, kun mulle tietenkin vittuillaan takasin. ja mua sattuu, tuntuu, kuin sydän revittäisiin rinnasta irti. ne kaikki muut naiset on niin paljon parempia panoja.... mä olen vaan yksi monien joukossa, ja varmasti sieltä paskimmasta päästä... harvemmin mitään kehuja tulee, vaikka itse ylistän miestäni koko ajan, ja miksi en ylistäisi, hän on helvetin hyvä.