oletin, että parisuhteessa voi puhua toiselle kaikesta, kuunneellaan toista, keskustellaan... mutta mulle ei voi puhua, koska mä en ymmärrä, ja alan ahdistumaan, jos mulle puhuu. kahdelle exälle voi taas puhua. no joo, ihmiset on erilaisia... itse vaan haluan yrittää ainakin puhua miehelleni ihan kaikesta, kuunnella, yrittää ymmärtää. ja aattelin, et jos mä "avaudun", niin ehkä hänkin joskus... mut tässä onkin käynyt nyt niin, että kaadan vaan kaiken paskan mieheni niskaan ja se joutuu nyt kestämään omat ja mun ongelmat. hienoa. oon taas onnistunut niin vitun hyvin tässäkin. mulle, mun mies on myös mun ns. "paras ystävä", mutta miehelleni se on hänen lastensa äiti. yritän ymmärtää, onhan ne tuntenut toista kymmentä vuotta.. ja kyllä mä sen järjellä ymmärränkin, mutta tunteilleen en vaan aina voi mitään. ja kieltämättä hieman vituttaa, kun siitä mun lanssi keikasta, jossa koitin tappaa itseni, tietää tämä toinen exä. hänen mukaansa haen vaan huomiota tolla. niimpä, just niin. eläisi päivänkin mun elämää, mun pään sisällä.

mä rakastan tätä miestä, enkä aio lähteä, ennen kun se mut jättää. mut en vaan jotenkin kestä, kun se on sen toisen exänsä kanssa tekemisissä, niiden piti maanantaina mennä syömäänkin, mutta eivät sitten menneet. mieheni tietää varsin hyvin, että mua sattuu kun se on exiinsä yhteydessä, tai näkee niitä. no, ei se mua kuitenkaan petä. niin mä uskon. pieni ääni vaan pään sisällä huutaa, että noinhan sä sanoit viimeksikin. mutta ei, en haluu uskoa sitä ääntä, tää on jotenkin muutenkin niin erilaista. ei oo koskaan ollut tälläistä miestä, jota rakastaa näin paljon. voi, kun voisikin vaan nauttia kaikesta ihanasta, ja elää hetkessä. mutta mulla on tää paska sairaus.

alkaa jo vituttamaan se, että itken kaiken valveilla olo aikani ja kun en saa sitä loppumaan, otan rauhottavan ja se väsyttää ja nukun taas. ja taas sama kuvio, kun herään. mä todella alan harkitsemaan, että, jos mäkin lopettaisin puhumisen, vetäytyisin taas siihen kuoreeni, omaan sairaaseen maailmaani, johon kellään muulla ei ole asiaa. esittäisin päivät pitkät iloista ja tehokasta, yön tullen vetäisin vähän ranteita auki, kun on niin paha olla.

mutta mitä siitä? kunhan jaksan päivät esittää, että kaikki on hyvin. jos mä kuolisin henkisesti? lopettaisin vaan tunteet, en välittäisi. voi, kun olisikin niin helppoa. nyt kun rakastan tota miestä, niin tiedän, etten tätä rakkautta pysty koskaan tappamaan. mutta ehkä jotenkin hallitsemaan? en enää olis mustasukkainen, en valittaisi jos ei yhteistä aikaa ole, tai jos se ei jaksa kuunnella mua... en olis enää surullinen, masentunut, en itkisi enää. olisin taas se vitun kova, joka kestää mitä vaan.

rakkaus tekee vaan tästä aika haastavaa. ja se, ettei oo voimia mihinkään. mä haluun vaan maata sängyssä ja unohtua sinne. en mä jaksa siivota, tiskata, laittaa ruokaa, käydä kaupassa, olla yhteydessä kavereihin, käydä suihkussa, syödä... mä en jaksa mitään. en jaksa, enkä halua astua tästä kämpästä ulos. ainut asia mitä haluaisin, on olla mieheni lähellä, mut en aio siitä enää motkottaa. kai se sit tulee mun lähelle, kun sitä kiinnostaa.

oon mä ajatellut, et jos pääsis johonkin osastolle. tosin, ei mulla ole siihen varaa ja sit mä romahtaisin lopullisesti. eikä ne anna mun nukkua päivisin, olla syömättä... ne ei anna mulle tarpeeksi lääkkeitä, ei alkuunkaan. mä vihaan sitä paikkaa yli kaiken, mutta ei toi mieskään loputtomiin jaksa, ei kukaan jaksa. miten voisikaan, kun en ees itse jaksa itseäni enää.

sairaanhoitaja soitti tänään; ootko miettinyt koulu juttuja, ootko käynyt lenkillä jne... no vittu en. en mä jaksa, enkä usko, et musta koskaan tulee yhtään mitään. aina tää menee tähän samaan pisteeseen. aina. vähän aikaa menee hyvin, ehkä liiankin lujaa ja sit mä taas romahdan. vittu hieno elämä, mitä tätä on kestänyt, kohta 8 vuotta... voisko joskus helpottua? tuskin. en mä haluu tuntea enää mitään, se on helpompaa. enpähän ainakaan rasita ketään muita ongelmillani, tai tyhmillä ajatuksillani. rakkautta en vaan usko pystyväni tappamaan...